Äänestä pyy jatkoon!

Tuomas Skopa työskenteli Pyyn metsä -dokumentin äänisuunnittelijana. Tässä kirjoituksessa hän kuljeskelee kaupungeissa, kysyy suuren kysymyksen: ”Mitkä lajit säilyvät hengissä?” ja hämmentyy siitä, miten teräksinen satuolento T800 saattaa joskus liikuttaa meitä enemmän kuin pyy.

Tuomas Artlabin Peilisalissa

Vieraillessani vuosia sitten berliiniläisessä pikkugallerioiden sokkelossa näin viivan. Se oli pitkä musta jana, joka kiersi tyhjän gallerian valaistuja seiniä pitkin. Siellä täällä tipahti pieni pystyviiva sen yli. Esittelyteksti paljasti janan edustavan Maan elinkaarta, ja jokainen kuudesta poikkiviivasta oli suuri sukupuuttoaalto. Kymmenisen metriä pitkän kaaren lopussa oli pieni kirjoitus: ”Ihmisen aika alkaa”, ja noin senttimetriä myöhemmin teos loppui viimeiseen kuudenteen pystyviivaan, joka on ihmisen aikaansaannos. Se oli selkeä tapa osoittaa, kuinka nopeasti me ahkerat sapiensit olemme jättäneet oman pysyvän puumerkkimme lajien kirjoon maailmanhistorian mittakaavassa. 

Kun kirjoitan hakukenttään sanat ’pyyn metsä’ Google tarjoaa minulle sen sijaan pyyn metsästystä. Myönnän etten ole eläessäni uhrannut pyylle ajatuksiani muutamaa sananlaskua lukematta, eikä ilmeisesti moni muukaan sen vähenevästä kannasta päätellen. Siellä se kuitenkin on – hiljaisena ja huomaamattomana pirstaloituvan männikön motissa ihmetellen lähestyvien harvesterien ääniä. Näin lajit katoavat, se ei näytä kummoiselta, eikä viimeisen pyyn kuolema ole kohtalokas hetki, kuten vaikkapa Terminaattorin vajoaminen sulaan metalliin peukalo pystyssä. Vuodatan kyyneleitä T800:n puolesta, vaikka se on vain terästä ja satua, mutta pyy ei tee itsestään samanlaista numeroa, siksi se onkin selvinnyt tähän asti varvikossa hipsien. 

Ajattelen Suomea villien aarniometsien maana. Petri Ahlroth Suomen ympäristökeskuksesta kertoo kuitenkin, että vain kaksi prosenttia havuisista korvista, aapaisista aarnioista ja pihlajaisista pöheiköistä on niin kutsuttua kirveenkoskematonta metsää. Loput 98 % on siis tavalla tai toisella sukkelien sapiensien hyppysissä. Viipaloidessamme luontoa maanteiden ja taajamien avulla, metsäläisten elinpiirit ja geenialtaat käyvät yhä pienemmiksi, mikä asettaa populaatiot vaaraan, kuten Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan professori Juha Merilä toteaa. Kaikki eivät uskalla ylittää moottoriteitä yhtä rohkeasti kuin hirvet ja supikoirat. 

Kun käyskentelen kaupunkiympäristössäni, kohtaan oikeastaan aika vähän muita kuin ihmisiä. Kyyhkyn kujerrus kantautuu kerrostalon katolta, mäyräkoira on kävelyllä syystakkiin puettuna, pullea lokki nappaa leivänpalan sorsan nokan edestä ja hyvällä tuurilla orava jahtaa toista ympäri puunrunkoa. Lajien kirjoa ei silti edes huomaa kaipaavansa. Pyyn metsän ohjaaja ja käsikirjoittaja Suvi Sinervo tekee tärkeän huomion sanoessaan, että rikas lajikirjo tuntuu olevan siellä jossain, koska sen merkkejä on kaikkialla: satukirjoissa, tavaroissa, kielikuvissa, elokuvissa ja reppuun embrodeerattuna. Esimerkiksi tiikerien kuvia ja pehmoleluja löytyy lukematon määrä, mutta samalla oikeat hengittävät panthera tigrikset ovat menettäneet 93 prosenttia elinalueistaan.

Mitkä lajit säilyvät hengissä? Tätä ohjaa luonnonvalinnan ja poliittisen päätöksenteon ohella ihmisen mielenkiinto. Jääkarhu on kiinnostavampi kuin pyy. Sinivalas on vaikuttavampi kuin kääpiösinisilmä. Sinivalas on itse asiassa niin iso, että suurin maaeläin afrikannorsu on vain sinivalaan kiveksen kokoinen. Isorantahämähäkkiä söpömpi on kenties amurinleopardi, jonka kauneutta voi ihailla Korkeasaaren aitauksessa, jossa se välttelee sukupuuttoa ohi valuvan perhevirran tähyiltävänä. Kuten Big Brotherissa tai suurvaltojen presidenttipelissä, myös lajien säilymisessä viihdearvo on lopulta tärkeintä. Mikä on tarpeeksi kiinnostava eläin, jotta sen sukupuutto kannattaisi estää? Siinä voisi olla realityn paikka, äänestä pyy jatkoon! Miekkasampi, sinulla on minuutti aikaa poistua pallolta. 

Pyyn metsää kannattaa tiirailla jo senkin takia, että siinä esiintyvä Luonnontieteellisen museon Heidi Björklund on mestarillinen matkimaan lintujen viserrystä. Äänipöydässä oli mukavaa miksata hänen vislauksiaan, koska ne saivat aikaan hyrinää selkäpiissä. Kuuntele vaikka itse hömötiaisen haikeaa laulua. 

Aiheesta pääset lukemaan lisää journalistisen Planeetan rajat -toimiston sivuilta.

Kaipaako projektisi Tuomasta äänisuunnittelijaksi? Ota yhteyttä!