Liikkuvien tarinoiden matkassa

Anttoni Palm, 2020

Mikrofoni Artlab Studiossa

Keväällä 2020 suoritettiin etäopiskelun kansallinen ihmiskoe, kun koulut zoomasivat kertarysäyksellä opetussuunnitelmansa nettiin. Ilman tuhansien vuosien pohjatyötä koulutuksen pikainen uudelleenorganisointi olisi ollut huomattavasti kivuliaampaa. Anttoni Palm pohtii kirjoitussarjassaan verkkopedagogiikan tulevaisuutta.

Etäopetus ei ole mikään koronan ja internetin mukanaan tuoma ilmiö. Tieto on levinnyt luokkahuoneiden ulkopuolelle jo kauan ennen zoomeja ja moodlejakin. 

Yksi vanhimmista säilyneistä lääketieteellisistä teksteistä on Ebersin papyruskäärö vuodelta 1550 eaa. Yli satasivuinen käärö sisältää valtavan määrän rohdosreseptejä ja hoito-ohjeita, joista esimerkiksi loismatojen poistamiseen suositellut tekniikat ovat käytössä vielä nykyäänkin. Sairauksia aiheuttavien demonien karkoittamiseen tarkoitetut Käypä hoito -loitsut ovat sen sijaan ikääntyneet aavistuksen huonommin. 

Kuva: Wikimedia Commons

Heti perään kolme vuosituhatta myöhemmin kehitetyn Gutenbergin painokoneen voidaan perustellusti sanoa olleen ensimmäinen skaalautuva koulutusratkaisu. Äkkiä tietoa ja tarinoita pystyttiin levittämään moninkertaisella nopeudella ja murto-osalla kustannuksista. Kirjanpainotaidon sanotaan olleen yksi ihmiskunnan tärkeimmistä keksinnöistä, eikä syyttä.

Audiovisuaalinen etäopetus käynnistyi Suomessa puoli vuosituhatta myöhemmin vuonna 1934, jolloin Kouluradio käynnisti lähetyksensä syrjäisimpiinkin torppiin. Radio-opetuksella haluttiin kasvattaa nuorisosta henkisesti ryhdikästä, olivathan nuoret pilalla jo silloin. Radio-oppitunnit saivat kuvan rinnalleen vuonna 1963, kun Opetustelevisio alkoi puskea kansakoulun sivistystä eetteriin. 

90-luvulla koteihin ujuttautuneet modeemit puolestaan toivat mukanaan internetin, jonka tarjonta syrjäytti lineaarisen TV:n radion ja opetusohjelmat.

Verkko-opiskelu ei ollut pelkästään paikasta, vaan myös ajasta riippumatonta. Äkkiä kaikki ihmiskunnan tieto oli mahdollista saada lähes kaikkien ulottuville muutamalla napin painalluksella.

Koronakeväällä tehty digiloikka oli henkeäsalpaava ponnistus opettajilta. Katsoin vierestä ylpeydellä, miten suomalaisen koululaitoksen eteen ilmestyi pandemian muotoinen jäävuori, joka saatiin väistettyä viime hetkellä. Kaikki opetus vietiin verkkoon silmänräpäyksessä. Luokkahuoneet vaihtuivat opettajien makuuhuoneisiin ja pulpetit kotisohviin, mutta pakon sanelemana kiireessä syntynyt videoluentojen virta ei kuitenkaan edusta pedagogisen oivallustalouden terävintä kärkeä. Se on laivan muokkaamista lentokoneeksi avomerellä, jatkoa vuosisataiselle luokkahuoneisiin perustuvalle opetustraditiolle, jota yritetään sovittaa digitaaliseen maailmaan ilman mahdollisuutta pysähtyä ja pohtia vaihtoehtoja kaikessa rauhassa.

Opetus tulee vääjäämättä jäämään enenevissä määrin verkkoon saavutettavuuden, kustannussäästöjen ja käytännöllisyyden takia. Oppiminen ei ole tietenkään pelkkää teoreettisen tiedon ulkoa oppimista, vaan myös kohtaamisia, soveltamista, kokeilua, leikkimistä ja keskustelua. Näitä ei ole mielekästä toteuttaa ylhäisessä yksinäisyydessä kymmenneliöisen soluhuoneen nurkassa. Opettajia ja luennoitsijoita tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. 

On kuitenkin syytä pohtia mitä kaikkea voidaan viedä verkkoon ilman, että opetuksen laatu kärsii ja miten nämä teoriasisällöt olisi mielekästä muotoilla opiskelijaystävällisesti.

Nykyisenkaltaisessa tekstiin ja videoihin pohjautuvassa digioppimisessa ihminen istutetaan staattisesti ruudun äärelle. Homo sapiensin aivot ja oppimiskyky ovat sopeutuneet satojen tuhansien vuosien evoluution aikana metsästäjä-keräilijän liikkuvaan elämäntyyliin, jossa lähes koko valveillaoloaika on käytetty sieniä ja marjoja saalistaen. Liikkuminen ei ole pelkästään hyödyllistä oppimisen ja aivoterveyden kannalta, se on välttämätöntä. Aivomme tarvitsevat liikuntaa toimiakseen.

Mitä jos muotoilisimme opetuksen vastaamaan ihmisen biologisia tarpeita? Mitä jos yhdistämme oppimisen liikkumiseen?

Istun keskustakirjasto Oodin kahvilassa ja lähes kaikilla vierustovereillani on kuulokkeet. Toiset nauttivat musiikista, toiset katsovat videoita ja kolmannet pitävät niitä päässään ihan vaan vastameluominaisuuden takia. Olemme tottuneet kuulemaan ja kuuntelemaan. Tarinat ovat auttaneet ihmisiä jäsentämään tietoa leirinuotioiden ammoisista ajoista lähtien. On toki asioita, jotka aukeavat parhaimmin visuaalisen median kautta, mutta suurin osa kaikesta tiedosta on välitettävissä puheen avulla. Mitä jos biologian luento olisi käsikirjoitettu kuunneltavaksi metsäkävelyllä ja ravitsemusluento kuntosalilla? Ääni mahdollistaa aidosti aikaan, paikkaan ja tekemiseen sitomattoman opiskelun metsässä lenkkeilyn, harrastamisen, matkanteon ja selällään makaamisen muodossa. Pelkästään silmillä luettavaksi tarkoitettu oppimateriaali jättää ulkopuolelleen valtavan määrän näkövammaisia tai lukihäiriöisiä ihmisiä ja sitoo opiskelijan paikalleen.

Etäopiskelu ei ole uusi asia, sen todistavat tuhansien vuosien takaiset nuolenpääkirjoitukset ja hieroglyfit. Etäopiskelu on kuitenkin aina perustunut lukemiseen tai näkemiseen. Nyt, ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historian aikana, meidän on mahdollista välittää tietoa mukana kuljetettavien kuunneltavien tarinoiden muodossa.

Äänikirjojen, podcastien ja muun äänimedian suosio on kasvanut räjähdysmäisesti parin viime vuoden aikana. Tänä kesänä Artlab Studiosta tuli ulos kaksi ääntä varten suunniteltua tietokokonaisuutta; Suomen ensimmäinen äänisuunniteltu tietokirja sekä suoraan kuunneltavaan muotoon käsikirjoitettu vanhustyön Resident Assessment Instrument -verkkokurssi.

Skholen verkkosivut avaavat aihepiiriä lisää
Anttoni Palm

Anttoni Palm on tuotantoyhtiö Artlabin toimitusjohtaja, koulutusyritys Skholen tuotantosuunnittelija ja muusikko. Hänen tavoitteensa on ylisukupolvinen yhteiskunta, joka arvostaa luontoa, koulutusta ja ihmisten hyvinvointia.

Saat Anttoniin yhteyden tästä.

Tuomas Skopa

Tuomas Skopa

Menneisyys

En ole tehnyt elämässäni juurikaan tietoisia päätöksiä sen suhteen, mihin haluan mennä. Olen yleensä vain sanonut kaikelle: kyllä tai okei. Ehkä ainoa määrätietoinen siirtoni on ollut bändin perustaminen ylä-asteella. Kokosin välkällä soittoporukan ja menimme autotalliin meluamaan. Armotonta heviä tietenkin. Ensikosketukset musiikin tuottamiseen sain jo tuolloin, sillä videokamerani kykeni äänittämään kahta raitaa. Soitimme pohjat kellarissa ja äänitimme myöhemmin ”laulut” huoneessani kiljuen täysillä bassovahvistimeen.

Laulajamme Jussi Tolkki oli hyvä jätkä, mutta hän ei osannut laulaa ja tahtikin oli hukassa. Istuin maassa ja puristin hänen säärtään aina, kun oli aika vaihtaa riviä ja tällä tavoin saimme Lovecraftin kauhurunoista pöllityt sanat synkkaan. Saattoi myös olla, että Tolkki oli rytminero ja edellä aikaansa. En vain tajunnut sitä silloin.

Vanhempani eivät koskaan käskeneet meitä hiljenemään, vaikka hevibändin melu oli varmaan sietämätöntä. Ehkä sen takia musiikin tekemisessä tärkeitä asioita ovat minusta tänäkin päivänä into, vapaus ja tunteiden jakaminen.

Workflow

Sukella syvään veteen

Tykkään työskennellä näkemyksellisten ihmisten kanssa. Kun lähtee juttuun mukaan, sen tekee mielellään koko sydämellään tai siirtyy katsomon puolelle. Ainoa synti on olla tylsä. On pakko paljastaa itsensä ennemmin tai myöhemmin, joten se on parasta tehdä heti kättelyssä, ettei tuhlaa fanien aikaa.

Elokuvista ihminen oppii yhtä paljon kuin koulun penkiltä. Hyvä teos on mestariopettaja: se ei saarnaa, ei latele jargonia, eikä anna vastauksia, jotka unohtuvat seuraavana päivänä. Se herättää kysymyksiä, kutsuu ajattelemaan ja auttaa tuntemaan. Joku valitsee elokuvan näyttelijän perusteella, toinen genren, kolmas aikakauden, neljäs piruparka ottaa sen mitä tarjotaan. Itse katson mielelläni leffat ohjaajan perusteella. Pidän toisen mieleen sukeltamisesta ja omaperäisistä näkökulmista. Pitkistä kaarista. Sama pätee myös musiikin tuottamisessa. Yhteinen näkemys ja hyvässä lykyssä siitä kumpuava ystävyys. Se on parasta.

Haiseeko bensa?

Ainahan homma ei toimi. Joku juttu voi olla paperilla nerokas, mutta kun se pääsee kovalevylle asti, alkaa moottori yskiä. Silloin pitää olla rehellinen itselleen ja artistille. Muuttaa kurssia ennen kuin kajuutta on säpäleinä. Joku sanoo: kill your darlings. Mä sanoisin: love your darlings. Pitää aina olla takataskussa jotain siltä varalta, että homma jää jumiin. Pitää avata talkback juuri ennen karikkoa. Kovin tuottaja osaa kuitenkin pitää läpensä myös kiinni silloin, kun bändi on itse löytämässä ratkaisua ja on aivan revontulessa.

Ensimmäisen miksauksen teen aina yksin. Biisejä kuunnellaan joskus vuosikymmeniä, joskus miljoonia kertoja. Nämä asiat kannattaa ottaa vakavasti ja tehdä pienetkin yksityiskohdat huolella. Toisaalta rakastan myös ykkösellä rykäistyjä rämäpäisiä raitoja. Erityisen hauskaa on yhdistää nämä kaksi. Siitä lähtee kaikkein jännimmät fiilikset. Sama juttu pätee hifi- ja lofi-soundiin. 25 tarkkaan sijoiteltua konkkaa ja yksi nurkkaan heitetty säröinen 25 euron mikki ovat yleensä hyvä yhdistelmä missä hyvänsä.

Tuottajan vinkit

Jos haluat ilmaista itseäsi, tee se täysillä ja huolella. Sinun ei tarvitse keksiä musiikkia uudelleen, riittää että sinusta tuntuu siltä. Kopioi niin paljon kuin haluat, kunhan teet sen idoleitasi paremmin. Tee biisiä niin kauan, kunnes olet ylpeä, mutta samalla häpeät vielä ihan pikkusen. Paras vaihe astella studioon on, kun käsikarvat nousevat pystyyn samanaikaisesti ylpeydestä sekä kauhusta. Jos sinulla ei ole näkemystä tai rohkeutta tai haluat tehdä musiikkia muun kuin itse musiikin takia, vaihda alaa. Paskaa musaa on jo riittävästi.

Jos pääset studioon asti ja albumi siintää jo mielessäsi, enää ei tarvitse tehdä muuta kuin antaa jokainen sekunti kaikkensa, kun äänitys on päällä. Se riittää. Sitten voit vanhana pappanakin ja hyvässä tapauksessa legendana fiilistellä: “Vittu että tuli tehtyä hyvä biisi”.

Tai pistä minulle täällä viestiä, tai suoraan osoitteeseen tuomas@artlab.fi.

Jussi Liukkonen

Jussi Liukkonen

Yleistä

Aloitin ääniteknologin urani treenikämpällä Tapanilassa. Siellä oli neliraituri, johon puolivahingossa hoksasin laittaa pari mikrofonia kiinni. Fiilistelin luonnollisesti täysillä.

Matkani jatkui kaljapalkkaisten lukioäänitysten kautta Teatterikorkeakouluun ja siitä eteenpäin Artlab Studion tuottajaksi sekä keikkailevaksi muusikoksi. Kaljapalkka on vaihtunut aikuisten palkkaan, neliraituri Pro Toolsiin, ja fiilistelen yhä täysillä.

Minussa asuu pieni tutkimusmatkailija ja se heijastuu myös musiikkiin. Sukellan kappaleen syvyyksiin ja etsin sieltä jotain uutta, odottamatonta tai tuntematonta. Näin projekteihin syntyy jokerifaktoreita, joista usein muotoutuu myös biisien ominaissoundi.

Olen kiinnostunut elektronisen ja orgaanisen musiikin yhteiselosta, mikä näkyy mieltymyksissäni ja tuotannoissani. Nautin erityisesti rumpujen, erilaisten lyömäsoittimien ja laulujen äänityksistä. Laulattamisessa on jotain maagista, kun useampi ihmisääni resonoi keskenään harmoniassa – jokainen ihmisääni on uniikki, aito ja persoonallinen. Ja rummuista nyt vaan lähtee hauskoja soundeja.

Workflow

Yhteisten arvojen löytäminen

Haluan jakaa tuottamieni artistien kanssa samanlaiset arvot ja ajatusmaailman. Projekti, jossa on iloisia tyyppejä ja jollain on visio. Musiikista tykkääminen helpottaa, mutta ei myöskään lähtökohtaisesti tarvitse olla kyseisen musatyylin suurkuluttaja. Silloin pystyy myös vaikuttamaan musiikkiin, make the best out of it. Mukautumiskyky tulee tässäkin, sehän on nimenomaan sitä. Vaikka olisi erilaisia tyyppejä kuin itse, silti kaikista projekteista aina löytää sen jonkun jutun jota fiilistelee.

Minä tuottajana

Demotus- ja esituotantovaiheessa tärkein osuus on tutustua itse musiikintekijään: mitä tunteita hän kappaleella haluaa herättää, mitä sanottavaa hänellä on. Sen jälkeen yleensä vahva yhteys biiseihin tulee jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Fiilis pohjautuu kappaleiden lisäksi keskusteluun niiden tekijän kanssa. Musiikilliset mieltymykset, lempielokuvat – jopa artistien pukeutumistyyli ja tekstien yksittäiset sanavalinnat – voivat vaikuttaa ratkaisevasti soundimaailmaan ja sovitukseen, jonka kehitän kappaleen tueksi.

Hyppään mielelläni tuotantoon mukaan sovitusvaiheen alkaessa. Tällöin kappaleen selkäranka on osapuilleen valmis ja alamme yhdessä taiteilijoiden kanssa luomaan lihaa luiden ympärille. Tuon tässä vaiheessa myös omat siirtoelimeni mukaan.

Ensin otetaan aikaa yhteisen suunnan löytämiseksi, ja sen jälkeen aletaan puskea. Käytetään aikaa tutustumiseen: mietitään yhdessä mihin suuntaan se menee. Kun homma on pureksittu, painetaan punaista execute-nappia ja homma lähtee rullaamaan. Pitää olla selvää molemmille, mitä aletaan tekemään. Kaikki ongelmat johtuvat huonosta kommunikaatiosta tai kommunikaation puutteesta.

Loppusanat

Olen tehnyt rajoihin katsomatta kaikennäköistä musiikkia grindcoresta listahittien kautta taidehiippailuun. Tehtäväni tuottajana, riippumatta genrestä, on konkretisoida artistin visio ja tunteet parhaaksi mahdolliseksi taltioinniksi. Lopputuloksen tulee kuulostaa tekijältään.

Haluan tehdä ja yrittää aina jotain uutta jokaisessa projektissa. Tietotaito haarautuu joka projektin jälkeen ja aina tulee uusia ajatuksia musiikin suhteen. Pyrin rikkomaan rutiinejani tekemällä projekteissa ennakkoluulottomasti juttuja, jotka sillä hetkellä kiinnostaa.

Minuun voi tutustua yhteydenottolomakkeella, tai pistämällä suoraan viestiä osoitteeseen jussi@artlab.fi.

Ville Liukkonen

Ville Liukkonen

Yleistä

Ostin ensimmäisen neliraiturini vuonna 1998. Sen jälkeen tehtiin perinteisiä kavereiden treenikämppätaltiointeja ja oppiminen tapahtui lähinnä virheiden ja kantapään kautta. Rokki soi, hiki virtasi ja nauha pyöri.

Tuhansia studioäänityksiä ja livemiksauksia myöhemmin toimin Artlabilla tuottajana ja miksaajana. Erikoisalaani on bändimusiikki, eli pop-, rock-, indie- ja hevimeininki, mutta en ole koskaan halunnut rajoittaa itseäni tiettyihin genreihin. Toimin pääasiallisesti nousevien, tuottajan näkemystä tarvitsevien yhtyeiden ja artistien kanssa.

Workflow

Esituotanto

Tutustun aina artisteihin ennen tuotannon aloittamista ihan vain kahvitellen ja turisten niitä näitä. Haluan ymmärtää heidän menneisyytensä, persoonallisuutensa, taitotasonsa ja tavoitteensa. Jotta osaa saattaa yhtyeen sinne, minne he haluavat mennä, pitää ensin tietää mistä he ponnistavat. Ymmärtääkseen tulevaisuutta pitää ymmärtää historiaa.

Bändimusiikin taltiointi perustuu kommunikaatioon, inspiroivaan työympäristöön ja ennen kaikkea luottamukseen. Luottamuksen rakentamiseen ei ole poppaskonsteja, vaan se tapahtuu aina samalla tavalla: puhumalla. Kun olen tutustunut yhtyeen jäseniin, on helppo samaistua porukan yhteisiin taiteellisiin ja ulkomusiikillisiin tavoitteisiin.

Esituotantovaihe on ensiarvoisen tärkeä. Silloin kuunnellaan referenssejä, unelmia, hiotaan kappaleita demojen pohjalta ja pähkäillään äänityspäiviä. Pallottelen ja pureksin ideoita ja musiikin kokonaiskuvaa yhtyeen ulkojäsenenä. Haluan, että kaikilla on yhteinen näkemys siitä, mitä ollaan tekemässä ja vaatiiko siihen pisteeseen pääseminen pientä parturointia vai suoranaisen ruumiinavauksen. Eli toisin sanoen yhden vai seitsemän studiopäivää.

Äänitykset

Äänityksissä varmistan, että yhtye keskittyy olennaiseen. Huolellisen esituotannon ansiosta taiteilijoille jää enemmän aikaa itseilmaisuun ja yllättäviin, mutta tarpeellisiin tutkimusmatkoihin. Vaikka toiminkin raksatermein ilmaistuna “työnjohtajana”, on artistien viihtyminen minulle ensiarvoisen tärkeää. Taide ei synny pakottamalla tai hoputtamalla. Toisin kuin levy-yhtiöiden vastaavat tuottajat, haluan toimia täysin taiteilijan ehdoilla.

Kun äänitysten pöly on laskeutunut, otan äänitetyn materiaalin leikkauspöydälle, stetoskoopin kouraani ja päästän sisäisen hulluni irti. Tohtori-lempinimeni on saattanut saada alkunsa tästä. Kuka tietää?

Jälkituotanto ja miksaus

Ensimmäinen miksauskierros tapahtuu aina yksin. Kappaleiden yleisilme maalataan leveällä telalla, minkä jälkeen siirrytään peruspensseleiden kautta kapeaa sivellintä vaativiin yksityiskohtiin. Teos saattaa vielä tässäkin vaiheessa käväistä muutamissa eri ulottuvuuksissa, kunnes se lopulta asettuu millintarkasti uomiinsa.

Ensimmäinen versio on yleensä oma näkemykseni biisistä. Versio kuunnellaan ja muutosideoita pallotellaan artistien kanssa. Joskus halutaan vähän enemmän Moulinexiä ja vähemmän Texasia, mutta lopulta päädytään kaikkien näkemystä palvelevaan lopputulokseen. Kun miksaukset lähtevät Läbin sisäiselle tai ulkopuoliselle masteroijalle, laitan Artlabin saunan lämpiämään uusia ystäviäni varten.

Kerran otteeni lipsui ja lämmön sijaan laitoinkin vahingossa saunan ajastimen päälle. Parin tunnin päästä vaelsimme porukalla alakertaan, heitimme vaatteet naulakkoon ja nousimme rohkeasti huurteiset kourassa lauteille. Jos et ole koskaan istunut alasti viiden ihmisen kanssa kylmässä huoneessa vailla järkevää syytä, niin voin suositella kokemusta lämpimästi.

Samalla hetkellä ajastin napsautti kiukaan päälle. Meillä oli kylmät juomat kädessä ja seikkailunhaluinen porukka, joten jäimme lauteille pohtimaan saunan syvintä olemusta. Mikä oikeastaan tekee saunasta saunan? Miten korkeaksi lämpötilan tulee nousta, jotta huone muuttuu saunaksi? Koska nyky-yhteiskunta on kovin kiireinen, niin loimme tälle konseptille ihan nimenkin:”slow sauna”.

No joo, lähti vähän yläkierteelle. Jos kuitenkin tarvitsette rakkaalle sieluntuotteellenne lempeää kätilöä, taiteellista maalaria ja jämäkkää työnjohtajaa, pistäkää täällä viestiä, tai suoraan sähköpostiini ville@artlab.fi.

Arklab osa 4: Hellas Wikström 816

Artlabia olo- ja paikoin myös leikki- ja makuuhuoneena käyttävän sekalaisen taiteilijalauman mukana kulkeutuvia koneita, soittimia ja muistoesineitä löytyy mittava määrä Läbin nurkista. Välillä joku ymmärtää myös viedä roskat.

Arklab-juttusarja kerää näiden esineiden tarinat yhteen. Vaikka kertovan kynä saattaa joskus läbiläisittäin lähteä lentoon, pyrimme pitämään tekstit mahdollisimman totuudenmukaisina ja alkuperälleen uskollisina. Onhan kyseessä tärkeä osa Suomen kansallisperintöä.

John Ford canon: ‘‘When the truth becomes legend, print the legend.’’

Hellas Wikström 816 Artlabin Peilisalissa
Hellas Wikström 816 Artlabin Peilisalissa

Kuvanveistäjä Emil Wikström (1864-1942) oli yksi merkittävimmistä Suomen taiteen kultakauden taiteilijoista. Suuri yleisö tuntee hänet Helsingin rautatieaseman pääovea reunustavien Lyhdynkantajien (1914) tekijänä, mutta todellisuudessa Wikströmin todellinen magnum opus on Artlabin Peilisalissa lepäävä piano nro 816. Harva kuitenkaan tuntee pianon todellista syntyhistoriaa, joten se tässä nyt kerrottakoon.

Emil Wikström syntyi vaatimattomiin oloihin, mutta osoitti jo nuorella iällä lahjakkuutensa veistäjänä sekä taiteen yleisseppänä. Hän sai kerättyä ympärilleen vaikutusvaltaisten mesenaattien joukon ja pääsi opiskelemaan koristeveistoa Wieniin sekä Pariisiin Axel Gallénin suosituksesta. Maailmalla meritoitunut ja marinoitunut taiteilija gravitoi takaisin Suomeen vuonna 1893.

Wikström tapasi istua pitkää iltaa Kämpin baaritiskillä ikätovereidensa Eino LeinonJuhani AhonRobert Kajanuksen ja Jean Sibeliuksen kanssa. Erään ylivuorokautiseksi narahtaneen ryyppyreissun päätteeksi Sibelius kutsui taiteilija-entouragensa Ainolaan jatkoille.

“Symposion”, Akseli Gallen-Kallela, 1894
“Symposion”, Akseli Gallen-Kallela, 1894 (Työnimi “Ainolan jatkot”)

Mannerheimiltä saadun konjakkipullon pohjan kajastaessa Sibelius tuijotti takkatuleen Ainolan kirjahyllyyn nojaten. Hän kertoi valtavista synnytystuskistaan. Bostonin sinfoniaorkesterin kapellimestari Serge Koussevitzky oli tilannut Jannelta kahdeksannen sinfonian, mutta säveltäminen ei lähtenyt käyntiin, ei niin millään. Sävelet pakenivat kuin kaukaiset virvatulet. Ainolan piano ei antanut vastauksia.

Wikström ymmärsi välittömästi mistä kuvaannollinen kenkä puristi. Jeanin piano oli vanha rotisko, jonka soundi oli ohut ja mätä kuin Filosofem. Wikström kohotti sohvan syleilystä lähes tyhjää lasiaan ja sammalsi juhlallisesti ehdotuksen suunnitella ystävälleen Piano, jolla kahdeksas sinfonia kätilöitäisiin tuntemaamme maailmaan.

Ainolan kirjahyllyä pystyssä pitävä Sibelius tunsi Wikströmin työt ja maineen. Hän ymmärsi, että Wikström saattaisi Lyhdynkantajat, Snellmannin muistomerkin ja Kansallismuseon Karhun toteutettuaan olla kypsä suunnittelemaan hänelle sen instrumentin, joka ikääntyvältä säveltäjältä oli kaikki nämä vuodet puuttunut.

Niinpä Hellaksen pianotehtaan patruuna Erkki Tuupovaara sai tammikuussa 1931 Wikströmiltä vastapuhelun. Sibeliukselle piano kahdeksannen sinfonian säveltämistä varten? Erkki valjasti välittömästi kaikki tehtaansa resurssit soittimen rakentamiseen ajaen Hellas Oy:n lähes välittömästi konkurssiin. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt kehittää pianosta itselleen pakkomielteen ja päätti viedä projektin loppuun vaikka itse veistämällä.

“Sibelius työssään”, Melina Ränni, 1956
“Sibelius työssään”, Melina Ränni, 1956

”Ei, tämäkään ei kelpaa”, Sibelius sanoi sulkiessaan jos ties kuinka monennen pianon kannen. Emil ja Erkki alkoivat jo menettää toivoaan. Perfektionistisen kansallistaiteilijan oikut olivat tulleet heille erittäin tutuiksi. Kämpin baaritiskiä kolme vuorokautta konsultoituaan he päättivät yrittää vielä viimeisen kerran. Seuraavasta pianosta päätettiin tehdä isompi ja kauniimpi kuin yhdestäkään aiemmasta.

Jean Sibelius saapui Tuupovaaran pianoveistämölle 70-vuotisjuhlakonserttinsa aamuna joulukuussa 1931. Essentiaalinen vapina oli tehnyt säveltäjäneron liikkumisesta vaivalloista, mutta kahdeksas sinfonia poltteli takaraivossa. Sen oli valmistuttava. Emilin ja Erkin kädet hikosivat, kun pianon kansi avattiin. Sibelius antoi sormiensa tutustua koskettimiin ja intoutui kuin varkain soittamaan kahdeksannen sinfoniansa luonnoksen läpi. Säveltäjän kulmat nousivat ja ohikiitävän hetken ajan hän pidätti hengitystään. Wikström ja Tuupovaara pidättivät hengitystään. Aika pysähtyi.

Sibelius hymyili. Lukuisten kokeiluiden jälkeen hän oli viimein löytänyt instrumentin, joka toisti hänen sielunsa ääntä virheettömästi. Se oli tyyliin 330-kiloinen Emil Wikströmin suunnittelema ja Erkki Tuupovaaran veistämä Hellaksen piano. Kolmikko avasi Mannerheimiltä 70-vuotislahjaksi saadun pullon, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan Marskin Ryyppynä.

Kahdeksas sinfonia hioutui kohti täydellisyyttä uuden pianon innoittamana, mutta säveltäjäneron itsekriittisyys kasvoi vuosi vuodelta. Kuten valitettavasti tiedämme, Johan Julius Christian Sibelius menehtyi 20. syyskuuta 1957 rakkaassa Ainolassaan pianonsa äärelle, jolloin marsalkka Mannerheimilta lahjaksi saatu kuubalainen valahti Sibeliuksen herpaantuneista sormista sytyttäen vastavalmistuneen kahdeksannen sinfonian partituurin tuleen.

Piano kuitenkin pelastui ja jäi Tuupovaaran Erkille vuosikymmeniksi sopivaa kotia odottamaan. Laatusoittimia välittävä pianonvirittäjä Martti Ranttila vinkkasi Läbin hipeille Wikströmin kolossista, joka löysikin lähes välittömästi tiensä Peilisalia koristamaan.

Vaikka kukaan ei väitäkään tarinan olevan totta, ovat Artlabin Hellas nro 816:lla soittaneet taiteilijat vannoneet kuulevansa kaukaisia aavistuksia Jean Sibeliuksen kahdeksannesta sinfoniasta.

Ehkä he ovat oikeassa, kuka tietää?