"> Sound Archives — Artlab

FAIA & odottamattomien yhdistelmien taikuus

Seurasimme energisen ja taidokkaan hybridin äänityksiä studiossamme ja sukelsimme hetkeksi myös FAIA:n jäsenten ajatuksiin musiikin taustalla.

FAIA Artlab-studiolla
Bändin jäseniä tarkkaamossa. Kuvassa vasemmalta oikealle katsottuna Otso Kauniskangas (kosketinsoittimet), Tiitus Wargelin (kosketinsoittimet ja rummut), Läbillä äänityksissä avustava Roni Ylhäinen, Ville-Veikko Ijäs (kitara), Eeva (laulu), Emilia (laulu) ja Otto Porkkala (kitara).

”Mikko, miten sä kuvailisit FAIA:n musiikkia?”

”Mä oon tykänny siitä artfunkista, mut onks se vähän outo?” Mikko kysyy.

”Ehkä nähnyt funkin ja pelästynyt sitä ja juossut pakoon”, Emilia sanoo.

”Call it music.”

”Call it music, call it art funk.”

On äänitysten toinen päivä, ja yhtye – tai siis yksi sen neljästä kokoonpanosta – istuu Artlabin olohuoneessa tauollaan. Kysyttäessä FAIA:n vokalisteilta, lukuisia soittajien kokoonpanoja yhdistäviltä Emilia Keskivinkalta ja Eeva Rajakankaalta sitä, miten he kuvailisivat yhtyeensä musiikkia, he muistavat jonkun eilen juuri rinnastaneen sen popcorn-limsaan.

”Outoja yhdistelmiä, mutta kuulostaa yllättävän hyvältä, eikä tunnu keinotekoiselta”, Eeva kuvailee.

Otto valmistautuu näyttämään tempoa kanssalaulajille Mikä eläin -biisin kuoro-osuutta varten.

FAIA:n nimi on ollut olemassa vuodesta 2017, mutta sen juuret ulottuvat syvemmälle: aina Emilian ja Eevan vanhan lukion kellarissa tapahtuneisiin freestyle-kokeiluihin saakka.

Samoihin aikoihin syntyi myös kohtalokas docs-tiedosto, jossa tuolloin vielä syntymättömän yhtyeen perustajajäsenet alkoivat kirjoittaa yhdessä.

Sukat jalkaan pakkasella tulee mieleen”, Emilia nauraa, ”ja elämä cantaa ceellä”, hän sanoo ja viittaa vieressään istuvaan Eevaan:

”Eeva 17-18 vee”.

Docs-tiedostosta kasvoi pian yli satasivuinen, ja se piti jo kauan sitten vaihtaa uuteen.

”Faiamainen tapa käsitellä tekstiä lähti vähitellen siitä syntymään”, Emilia sanoo. 

Sinne jonnekin: räpin, spoken wordin, resitoivan, tarinaa kertovan ja laulavan tekstin välimaastoon.

”Aika monet näistäkin mitä me tänne albumille laitetaan on hitto vie siltä ajalta et niitä vähän häpeilee, ja joitakin on ehkä vähän muokattu”, Eeva sanoo.

”Mut sitä osaa ehkä astua jotenkin ulkopuolelle”, Emilia jatkaa hänen lausettaan, ”että tää ei ole autobiografista, eikä sen tarvitse olla tällä hetkellä todellista, tai edes osa omaa palettia.”

”Se voi hyvin olla vaan tarina.”

Emilia (oikealla) johdattelee kuorolaulun iloihin: kuvassa valmistaudutaan laulamaan Mikä eläin -biisi yhdellä monista toteutetuista tavoista, naisäänet tällä kertaa alemmassa oktaavissa ja miesäänet ylemmässä. Kuvassa vasemmalla kosketinsoittaja-rumpali Tiitus Wargelin, joka on Emilian ja Eevan lisäksi FAIA:n virallinen jäsen, ja ”maailmojen välinen tulkki”.

Viime maaliskuussa, kun Artlab -apurahan saajaa valittiin kymmenien hyvien ehdokkaiden joukosta, oli FAIA:n kanssa Artlabilla työskentelevä Ville ”Tohtori” Liukkonen muun raadin lailla vaikuttunut yhtyeen visiosta.

”Tuntuu, että jengi tekee musiikkia niin hirveen tosissaan, ja tottakai hekin, mutta siinä paistoi joku sellainen taito ja sitten se vilpittömyys”, hän sanoo.

”On hauskaa tutkia tätä bändiä, koska tuntuu, että se on sellainen räjähtävä energia, joka vapautuu jollain tavalla”, Ville pohtii kolmantena äänityspäivänä.

Hän korostaa myös heidän taidokkuuttaan: vaihtuvista soittajien kokoonpanoista ja kahdesta laulajasta tällä hetkellä koostuva FAIA on omaperäinen yhdistelmä hallintaa ja vimmaa — sekä tunteista, maailmasta ja elämän kiertokulusta kertovia tarinoita.

Mihin suuntaan he vaikuttaisivat olevan menossa?

”Se suunta on tällä hetkellä aivan kaikkialla”, Ville sanoo. 

”Luulen, että live-keikat määrittävät sitä bändiä mitä he tulevat olemaan; on määrittänyt tähänkin asti.” 

“Ja sydämen seuraaminen.”

Läbillä livestream-keikallakin esiintynyt yhtye on kuvaillut, että he voivat soittaa missä vain, millä vain kokoonpanolla.

“FAIA elää koko ajan.”

Musiikkitarkkaamossa Tohtori Liukkosen (tuolissaan etualalla) kanssa.

Kokeellisuudestaan huolimatta FAIA:n soundin tunnistaa, kun sen kerran on kuullut. Kenties juuri jatkuva liike, kuten räpin ja laulun välilläkin, on juuri se seikkailun ja muutoksen alue, josta ei voi erehtyä.

Emilia ja Eeva nimittäin täydentävät toistensa lauseita niin puhuessa kuin musiikissaankin: FAIA:n tuotanto vilisee erilaisia keskustelevia melodioita.

”On tuntunut tosi tärkeältä, että siellä on sellaista kudelmanluomista”, Emilia sanoo. ”kyllä siitä kokonaisuudesta aika kokonainen tulee — ei varmastikaan sellainen, että nyt vaihtui kokonaan meininki”, hän sanoo. 

Huolimatta siitä, että hip hopin sample-maailmaan vahvasti nojaava kappale voi esimerkiksi vaihtua äkillisesti seuraavassa vaikka enemmän rockin suuntaan kurkistavaan. 

”Jos äkkiä kuuntelee niin tää on ihan kuin kaksi eri bändiä, mutta sitten saattaa huomata, miten tekstit puhuvat ja miten ne viittaavat toisiinsa — tai miten pienet melodianpätkät saattavat viitata toisiinsa.”

Niin kappaleet puikkelehtivat lomittain.

Aivan kuin Emilia ja Eeva jaetussa docs-meressään tai nyt, kertoessaan tekemisistään.

”Me pyritään rakentamaan siltoja biisien ja maailmojen välissä.”

Ensimmäinen Mikä eläin -kuoron versioista.
Syvemmälle musiikkituotantomme saloihin pääsee sukeltamaan sivuillamme.

Miten podcasteja tehdään?

Taiteellinen podcast-tuotanto – vapaasti laiduntava teos, osa 2

Tässä blogisarjan osassa tutustumme Naisen kosto -podcastin esimerkin kautta siihen, miten podcasteja tehdään Artlabilla. Millaiset ajatukset inspiroivat tekemistämme? Miten työryhmä toimii parhaimmillaan ja millaisen filosofian pohjalta äänidraaman työtavat muodostuvat?

Kiinnostaako aihe? Podcast-sivumme löydät täältä.

Naisen koston äänitykset jalkautuneena Helsingin yliopiston kirjastoon.
Naisen koston äänitykset jalkautuneena Helsingin yliopiston kirjastoon

Podcastin tekemiseen vaadittava välineistö ja osaaminen riippuvat siitä, millaista sisältöä ja genretyyppiä ollaan toteuttamassa. Puheohjelman tuotannossa voi riittää, että juontaja painaa nauhurin punaista nappia, kun taas äänidraamaa sisältävä sarja saattaa vaatia monikymmenhenkisen tekijäryhmän taustalleen.

Podcastien universumissa tekotapoja on yhtä monia kuin tekijöitä tai podcasteja. Naisen kosto -podcastsarja on Artlabin ja Aapa Productionsin yhteistuotanto, joka yhdistelee vaikutteita eri genreistä, formaateista ja äänellisen ilmaisun tavoista. Ohjaaja Suvi Tuuli Katajan luotsaaman sarjan ennakkoluulottomuus ja kokeilunhaluisuus eivät rajoitu pelkkään sisältöön tai lopputulokseen. “Tuntui tärkeältä puhaltaa pölyt pois perinteisten tuotantoprosessien ja työryhmämallien tomuisista holveista ja pohtia ohjaajan vastuu uudella tavalla”, Suvi Tuuli sanoo.

Työryhmän taikaa

Artlabin seinien sisältä löytyy osaajia joka lähtöön. Ilmaisussa ja sisällöntuotannossa on helppoa mennä pitkälle, kun kaikki eri alueiden asiantuntijat löytyvät saman katon alta. Tämä mahdollistaa myös vauhdikkaan reagoimisen teoksen eri osien vastuuhenkilöiden välillä teoksen eri työvaiheissa.

“Tämmöinen synergia on tosi suuri etu. Reagoiminen on tosi nopeaa ja tekeminen hyvin luovaa ja intuitiivista. Naisen kostoa tehdessä on tuntunut ylelliseltä, että voidaan vaikka heittää säveltäjälle toiveita ja sieltä tulee samana iltana joku ehdotus, joka on parempi kuin mitä oltaisiin voitu kuvitella”, kuvailee Naisen koston äänisuunnittelija, Tuomas Skopa.

Spleinausta vai blaastausta?

Työtapojen filosofiaa

On helppo ajatella, että “mitä tehdään?” ja “miten tehdään?” ovat työprosessissa lineaarisesti toisiaan seuraavia kysymyksiä. Vaikutussuhde tekemisen tavan ja lopputuloksen suhteen on kuitenkin vastavuoroinen. Naisen koston käsikirjoittanut parivaljakko, Aapa Productionsin Elli Salo ja Suvi Tuuli Kataja, ovat lukuisten yhteisten projektien ohessa ehtineet miettiä podcasteihin liittyvää luovaa prosessia.

“Konkreettisten työtapojen pohtiminen on tärkeää, koska siinä ei ole kyse pelkästään työjärjestyksestä, vaan työtavat heijastuvat lopputulokseen laadullisena ominaisuutena. Naisen kosto -sarjassa on osia, jotka on kirjoitettu tosi nopeasti, ja se myös heijastuu lopputuloksen nopeatempoisuudessa. Nopeasti tekemistä ei voi yleistää itseisarvoksi, mutta tässä tyylissä ja nimenomaisessa podcastissa – ja dynamiikassa mitä meillä on – se voi palvella päämäärää”, Elli hahmottelee.

Elli ja Suvi Tuuli työskentelevät tiiviinä tiiminä, jossa toinen ottaa työn alla kulloinkin olevasta teoksesta päävastuun. Osa työvaiheista on jaettuja. Se, että parista toinen ei ole kaikissa työvaiheissa mukana, on tietoinen valinta, joka säilyttää tuoreen näkökulman materiaaliin.

Teos keskiössä

Tuomaksen mukaan ohjaajan roolia oli Naisen kostossa hämärrytetty perinteisiin työryhmämalleihin verrattuna. Osittain tästä syystä tekoprosessi oli poikkeuksellisen epähierarkinen ja demokraattinen. 

“Mun vastuu on ollut kannatella, analysoida ja leipoa kokonaisuutta koko ajan, jotta muut voi keskittyä vapaasti tekemään omaa osuuttaan. Ohjaaja on lopulta se, joka mahdollistaa, että teos on muidenkin kosketeltavissa”, Suvi Tuuli kuvailee ohjaajan asemaa työmallissa, jossa ohjaajan sijaan teos on keskiössä.

Työryhmä ohjaaja Suvi Tuulin ohjauksessa metsän keskellä.

Parhaassa tapauksessa vapaasti laiduntanut teos kulkeutuu mielikuvituksellisemmille poluille kuin sen tekijät olisivat osanneet itsekään arvata. On kuitenkin tärkeää pitää huolta, ettei päädytä liiallisiin kompromisseihin, jotka latistavat lopputuloksen. 

Naisen kostossa perinteisten roolien rajoja myös ylitettiin monella tavalla. Äänisuunnittelija Skopa näytteli sarjassa toista pääroolia ja nauhoituspäivien keskellä tuottaja asetteli mikkejä paikoilleen, ohjaaja hyppäsi näyttelijäksi ja äänisuunnittelija ohjaajaksi.

Hauskaa, mutta ei pelkän hauskan vuoksi

Ellin ja Suvi Tuulin metodeihin kuuluu hauskanpito. Metodiin täytyy sisältyy myös kriittinen arvio siitä, avautuuko esimerkiksi äänityksissä syntynyt vitsi kuulijalle. Jos tekijöillä on hauskaa, se on kuitenkin usein merkki siitä, että prosessi on oikeilla jäljillä. Naisen koston toteutuksessa tekemisestä pääsi nauttimaan säveltäjä Jussi Liukkonen.

“Koston kohdalla mä olin tosi varma siitä, mitä haluan tehdä. Lähdin siinä tosi itsekkäistä lähtökohdista, että halusin soittaa rumpuja. Päätin, että pistetään perkele setti pystyyn ja soitetaan. Tekemisen kuuluu tuntua hyvältä – jos tulee idea ja intuitio siitä, mitä haluaa tehdä, niin sitä kannattaa seurata”, säveltäjä Jussi kuvailee.

Jussi pitämässä hauskaa rumpusetin takana
Ota yhteyttä podcast-tiimimme tästä

Blogisarjan seuraavassa osassa päästään sukeltamaan kenttä-äänitysten vaiheikkaisiin sattumuksiin. Lisäksi saadaan katsaus siihen, kuinka ääniteos päätyy paperilta leikkauspöydälle.

Miten podcasteja tehdään?

Podcastin jäljillä, osa 1

Podcast on käsitteenä kuin avaruus – kaikki tietävät mitä se tarkoittaa, kunnes se pitää määritellä. Podcastien tekemisen värikästä multiversumia valottavan sarjan ensimmäisessä osassa etsimme vastausta ajan ja avaruuden mysteerien lisäksi siihen, mitä “podcast” formaattina tarkoittaa, ja millaisia maailmoja sen kautta on mahdollista luoda.

Kiinnostaako aihe? Podcast-sivumme löydät täältä.

Artlabin podcast-hetki

Yksinkertaisimmillaan määriteltynä podcast on itsenäinen audio tai audiosarja, joka julkaistaan verkossa. Moni ajattelee podcasteja ensisijaisesti keskusteluohjelmina, mutta niiden sisältö voi olla mitä tahansa yhden tai usean juontajan keskusteluohjelmasta käsikirjoitettuun, näyteltyyn ja äänisuunniteltuun draamatuotantoon.

Tulenarkaa materiaalia

Podcast on sisällöltään ja muodoltaan radiossa lähetettävää ohjelmaa eli broadcastia vapaampi. Koska se ei ole osa ohjelmavirtaa tai kanavan linjaa, sitä ei rajaa esimerkiksi ohjelmapaikan pituus. Sen ei tarvitse miellyttää mahdollisimman suurta yleisöä, sillä toisin kuin radiossa, kuuntelija itse valitsee podcastin, jota kuuntelee. 

“Se, että ihmiset hakeutuvat itse podcastien pariin tarkoittaa, että tekijöillä on mahdollisuus tehdä paljon persoonallisempaa kamaa. Tulenarkaa materiaalia tai vahvoja mielipiteitä ei tarvitse pelätä samalla tavalla kuin vaikkapa radioaalloilla”, kuvailee Artlabilla podcasteja äänisuunnitteleva Tuomas Skopa. Tuomaksen kädenjälkeä kuullaan esimerkiksi Manaaja- ja Naisen kosto -sarjoissa sekä Laulu turvattomalle -radiofeaturessa.

Avaruuteen kesken aamukahvin

Podcast-formaatin viehätys perustuu sen tarjoamaan vapauteen. Se voi rakentaa ketään kumartelematta täysin omanlaisen audiomaailmansa perinteisistä rajoitteista piittaamatta. Alun metaforaan palataksemme: avaruuden lailla podcast voi pitää sisällään [lähes(?)] mitä tahansa.

“Podcast voi olla mitä vain. Audio on formaattina lähes rajaton, mutta sen rajattomuutta hyödynnetään edelleen harmillisen vähän,” pohtii Radio Sodomaa ja Uniraatia tehnyt Suvi Tuuli Kataja, jonka ääniteos ”Kun nukut, minä valvon” palkittiin 2019 yhteispohjoismaisessa Shortdox-audiokilpailussa. Suvi Tuuli käsikirjoittaa, ohjaa, äänisuunnittelee sekä antaa äänensä podcasteille – ja toisinaan tekee tätä kaikkea yhden kohtauksen aikana.

Tämänhetkisessä podcast-tarjonnassa korostuu puheohjelmamainen tyyli, mutta audiokerronta voi olla paljon muutakin. Audio on kevyt, nopea ja edullinen tapa tehdä laadukasta sisältöä ja taidetta perinteisistä rajoista välittämättä. 

Darth Vader podcast-hahmona
Darth Vader tekemässä esiintymistä Naisen kosto -podcast-sarjassa

“Audiodraamassa ei ole temppu eikä mikään lähteä avaruuteen kesken aamukahvin. Puheohjelma voidaan rakentaa musikaaliksi. Essee voi olla sinfonia. Radiolähetystä voidaan lähettää kuvitteellisesti vaikka helvetistä. Rap-musiikki voi olla osa akateemisen sisällön avaamista kuulijalähtöisemmäksi”, Suvi Tuuli maalailee audion tarjoamia mahdollisuuksia.

Genrerajat auki

Podcastien kentällä tyylilajien rajoja on mahdollista hämärtää ja sulauttaa useampi genre luovasti toisiinsa. Vaikutteita voi ottaa niin radiosta, elokuvasta, runoudesta, spoken wordistä kuin vaikkapa kuvataiteesta. 

“Podcastissa kiehtoo mahdollisuus genreajattelun unohtamiseen – että jos sulla on vaikka genret dokumentti ja fiktio, niin miksei niitä voi yhdistää. Kiinnostavaa aihetta voi tutkia dokumentaarisesti niin, että siihen on yhdistetty fiktiivisiä kerroksia tai draamaa. Itseäni kiinnostaa se, että valotetaan tiettyä aihetta monesta esteettisestä ja filosofisesta näkökulmasta ilman, että tarvitsee ajatella, että nyt tehdään dokumentaarista radiota”, luonnehtii Tuomas.

“Audiokerronnan keinot perustuvat laajaan äänien kulttuuriin, joka sisältää musiikkia, suullisen perinteen keinoja, äänteitä, rytmejä, tunnelmia, ääniassosiaatiota, äänimaisemia ja psykologiaa. Kun nämä audiokerronnan keinot yhdistetään podcast-formaatin vapauteen, on mahdollista luoda uudenlaisia laadukkaita ja kunnianhimoisia audioteoksia sekä -ohjelmia”, Suvi Tuuli kertoo.

Toinen käsi pimeydessä

Artlab toteuttaa podcast-tuotannoissaan sisällöltään ja tuotannoltaan laadukkaita puheohjelmia, dokumentteja ja draamaa. Erityisosaamisaluettamme ovat perinteisiä genrerajoja haastavat tuotannot, joissa tieteellistä, yhteiskunnallista ja ajankohtaista tietoa on elävöitetty draaman ja äänitaiteen keinoin.

“Artlabilla tehdään myös sellaista ilmaisua, joka poikkeaa suurimmasta valtavirrasta. Me pyritään kokeilemaan paljon uusia tekniikoita ja työtapoja. Diggaan itse siitä, että voi mennä syvälle asioihin, kokeilla uusia juttuja ja ottaa riskejäkin. Välillä mennään toinen käsi pimeydessä”, Tuomas fiilistelee.

Uuden kokeileminen voi olla esimerkiksi uusia tekniikoita, kuten binauraalisuutta ja kenttä-äänityksiä tai tuttujen elementtien ennakkoluulotonta yhdistelyä odottamattomin tavoin. Parhaimmillaan podcastin tekeminen synnyttää uniikkia äänitaidetta, joka muodostuu yhteisen projektin lopputuloksena.

Ota yhteyttä podcast-tiimimme tästä

Sarjan seuraavassa osassa esittelemme Artlabin podcast-työryhmän sekä raotamme salaisuuksien verhoa kertomalla, miten podcastimme syntyvät.

Manaaja-kuunnelma

Ihmisissä tuntuu edelleen elävän vahva usko, että tapahtumat olivat oikeita. Tapausta on vaikea todistaa aidoksi, mutta itse haluan uskoa, vaikka järki sanoo tarinan olevan puppua. Mikäli Manaaja-elokuvan ”behind the scenes” -osio pitää paikkansa, sekä henkilökunnalle että lavasteille sattui kuvauksien aikana outoja juttuja. VHS-nauhani ekstroissa puhuttiin kameramiehen kuolintapauksesta ja tulipaloista lavasteissa. Kuvamateriaalia tästä ei muistaakseni ollut, mutta haluan uskoa. Elämässä pitää olla vähän mystiikkaa.

BBC teki radiokuunnelman alkuperäisen elokuvan käsikirjoituksen pohjalta ja nyt tämä tarina on käännetty suomeksi. Artlab varautuu tuntemattomaan. Edessä on äänitys (Ville Liukkonen), editointi (Ville-Matti Koskiniemi), musiikin sävellys (Max Lilja), äänisuunnittelu sekä miksaus (Tuomas Skopa) ja tarina voi alkaa…

Artlabin siunaus vuonna 2013.
Artlabin siunaus vuonna 2013.

On synkkä ja myrskyinen aamu. Halvat LED-valot välkkyvät ja pari lamppua poksahtaa kävellessäni Studion käytävällä. Selittämätön jännitepiikki käräyttää sulakkeen. Manaajan äänitykset ovat lähteneet käyntiin.

Ortodoksipappi siunasi aikanaan Artlab Studion. Muisto papista hutkimassa pyhää vettä seinille saa mieleni rauhoittumaan virittäessäni mikkejä pyöreän pöydän ympärille. Sen äärelle istuu pian Suomen eturivin näyttelijöitä. Toivon totisesti, ettei studio palaisi poroksi ja näyttelijöille ei sattuisi onnettomuuksia punaisen REC-nappulan hehkuessa. Onneksi meillä on tilaa ja Studion hätäpoistumistietkin ovat selvästi merkitty. Kaikki taitaa olla hyvin. Uskoa löytyy, kuten Manaaja-ilmiöönkin.

Tunnelma on hyvä, harjoitukset käynnissä ja nauha pyörii. Hetkeen mitään paranormaalia ei ole tapahtunut. Koneet toimivat ja mikrofonisignaali reitittyy äänitysohjelmaan. Studion ison äänitystilan, Peilisalin, binauraalimikit ovat täsmälleen haluamallani paikalla ja akustiikkaverhot ovat puoliksi auki olohuonekohtausta varten.

Olemme kaikki rentoutuneita ja ilmapiiri on seesteinen Maria Veijalaisen ohjatessa näyttelijöitä tulevaan kohtaukseen – käsikirjoituksen ensimmäiseen kappaleeseen. Siinä Regan (Pihla Maalismaa) on 70-luvun New Yorkilaisen asunnon yläkerrassa demonin kourissa. Alakerran olohuoneessa spekuloidaan uskomatonta tilannetta samalla, kun demoni heittelee tavaroita pitkin huonetta. Pari ottoa takana. Näyttelijät tekevät huipputyötä. Seison kuulokkeet päässä tarkkaamossa.

“Kiitos, se oli siinä. Ville, merkkaa siihen, että käyttistä. Otetaan pari pickuppia vielä Papilta”.

Ohjaaja Maria Veijalainen ja näyttelijä Leo Honkonen tarkkaamossa
Ohjaaja Maria Veijalainen ja näyttelijä Leo Honkonen tarkkaamossa

Kaksi-kolme ottoa per kohtaus. Joskus pari täyterepliikkiä. Tulkinta ja tarina kehittyy huippuunsa sitä mukaa kun ottoja kertyy. Tuntuu kuin äänittäisin ensimmäistä kertaa, sen verran jännittävää värähtelyä ja vaihtelua ilmassa musiikkituotantoihin nähden. Pidän tästä. Saan vapaasti luoda erilaisia tiloja kohtausten välille käyttäen binauraalimikrofoneja sekä eri mikitystekniikoita. Studion verhojen sijoittelulla ja liikuttelulla saan vaikutettua akustiikkaan – siihen, onko kyseessä olohuone, keittiö, vai makuuhuone.

Jokainen kohtaus äänitetään “kameran kulmaa” vaihdellen. Tämä luo syvyyttä ja pitää stereokuvan mielenkiintoisena. Näyttelijän voi kuulla liikkuvan selän takana samaan aikaan kun kaksi muuta henkilöä käy dialogia keskenään etualalla samassa huoneessa. Tässä on binauraalitekniikan voima. Binauraalisuutta käytetään vahvana voimakeinona tilan tunnun ja syvyyden hahmottamisessa.

Pyrimme luomaan mahdollisimman autenttisen äänitystilanteen ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa. Jos kohtaus tapahtuu sängyssä niin asetamme näyttelijän sängylle makaamaan. Vesilasiin laitetaan jäitä, pitäähän viskiä ”kivillä” saada. Manauskohtauksissa papille etsitään oikea raamattu ja kasettinauhuri napataan Studion hyllyltä, jotta Karrasin käsittelemästä laitteesta tuleva play-ääni saadaan kuulostamaan aidolta. Pari kohtausta äänitetään ulkona, kuten elokuvissa. Koirat haukkuvat, puut humisevat tuulessa ja hiekka rahisee jalkojen alla. Kuulostavatko nykyautot samalta kuin 50 vuotta sitten? Päätämme olla välittämättä siitä. Eipä sitä liikennettä juuri ollut.

***

117-sivuinen käsikirjoitus ja neljäkymmentäkaksi kohtausta äänitettiin neljässätoista päivässä. Nauhalle taltioitui kymmeniä tunteja materiaalia, josta editoitiin neljä noin 36-44 minuuttista jaksoa. Tätä kirjoittaessani olen täysin onnistunut pihtaamaan itseltäni valmista tuotosta. Jännittää toden teolla. Minkälainen loistava kokonaisuus Manaajasta valmistui kun soppaan lisättiin vielä Tuomas Skopan äänisuunnittelu sekä Max Liljan musiikit?

Ensiesitys on aivan kulman takana. Studio ei palanut eikä kukaan loukkaantunut tai tullut hulluksi tuotannon aikana. Hyvä niin.

Kuunnelma toimii parhaiten kuulokkeilla. En malta odottaa.

Kuuntele teos Yle Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50326288

Saunan kutsu – pyöräretki puhtauteen

DJ ja yhteisöpedagogi Matti Kemi, 31 sekä etnologi Juha Kumara toteuttivat unelmansa: he syvensivät kokemustaan saunomisesta ja polkivat kuukauden ajan löylyistä toiseen halki eteläisen Suomen. Saunan kutsu – pyöräretki puhtauteen -podcast esittelee saunoja, saunaperinteitä ja -rituaaleja. Äänisuunnittelijamme Jussi Liukkonen kirjoittaa ajatuksiaan podcastin tekemisestä.

Mitä saunatonttu Wilhelm tekee? Tarkkailee rauhassa tilannetta, kuuntelee ja ehkä rapistelee nurkissa. Välillä saunatonttu saattaa lauleskella tai toivottaa terveydeksi, kun saunoja Matti aivastelee flunssaisena. Tämä kaikki pitää tehdä siten, ettei tonttu tule huomatuksi, mutta kuitenkin niin, että läsnäolon tunne säilyy.

Asetin kaksi mikrofonia, kunkin eri puolille huonetta. Naksautin recin päälle ja syvennyin saunahaltijan olemukseen. Välillä huutelin ovien takaa jotain, välillä lauloin jossain kauempana ja joskus katsoin mikrofonia silmästä silmään ääneti. Kurkun ja elimistön erilaiset litinät ja pulputukset tulivat kivasti esille, kun mikrofonietuasteiden gainit olivat kaakossa. Soundi on hyvä, mutta mahtaakohan saunatontulla olla suolistoa..? No nyt on. Tässä vaiheessa jos joku olisi tullut huoneeseen sisään, olisi immersion rikkoutuminen tuottanut jonkinasteisen häpeäreaktion ja selittelyn tarpeen.

Täytyy myöntää, että oli aavistuksen kummallinen olo, kun näin metodinäyttelijänä piti äänitysten jälkeen palata henkiolentojen seurasta takaisin reaalimaailmaan. Tonttusessiota kuulee erityisesti jaksossa 5, jossa henkiolennot pääsevät ääneen kanavoija Helge Salon kautta. Saunatonttu Wilhelmiksi tekeytyminen oli ehkä omituisin ja hauskin äänityssessioni kautta aikain.

Saunatonttu Wilhelmin työpiste
Saunatonttu Wilhelmin työpiste

Tällaisen kahdeksanosaisen nelituntisen radioessee-podcast-sarjan tuottaminen oli varsin uutta itselleni. Opin projektin aikana aivan valtavasti äänen dramaturgiasta, soundista sekä laajempien kokonaisuuksien hahmottamisesta. Sarjan työstäminen avarsi käsitystäni äänestä ja työskentelystä äänen kanssa. Oppiminen ei välttämättä ole helppoa, sillä uuden sisäistäminen on aina haastavaa ja toisinaan jopa kuluttavaa. Olen kuitenkin hyvin onnellinen siitä, mitä tämä projekti minulle antoi.

Tuottaja Suvi Sinervo teki aivan uskomatonta työtä sarjan kanssa ja hänen kolleganaan oli todella mielekästä työskennellä. Vaikka olinkin märkäkorva, niin Suvin kanssa tuntui turvalliselta työstää ja rohkeasti kokeilla erilaisia äänellisiä ratkaisuja

Tuottaja Suvi Sinervo ja Jussi Liukkonen tärähtäneen onnellisina “send”-napin painalluksen jälkeen
Tuottaja Suvi Sinervo ja Jussi Liukkonen tärähtäneen onnellisina “send”-napin painalluksen jälkeen

Jos olisi pakko valita yksi lempparijakso, niin valitsisin jakson numero 6. Sen tempo on hyvin rauhallinen ja verkkaisa, mutta koko ajan ollaan väkevän tunnelman äärellä. Myös sarjan syvin olemus, eli rauha ja puhdistautuminen, on hyvin läsnä. Turha hötkyily ja keinotekoinen vauhdittaminen vain stressaa – siihen nykyään tunnutaan monessa lajissa menevän. Saunan kutsussa ei ole kiire ja sen olen halunnut antaa myös kuulua.

Kuutosjakson äänitysolosuhteet eivät olleet kovin suotuisat: raakamateriaali oli täynnä tuulta ja kohinaa. Se ei haittaa, sillä autenttinen ääni vie kuulijan sinne minne pitääkin, eli haastateltavan luo. Paapoja Hannan ääni on suorastaan hypnoottinen ja se tekee koko jaksosta maagisen.

Mitä omiin saunakokemuksiini tulee, niin täytyy häpeäkseni tunnustaa, ettei yleisiä saunoja ole kauheasti tullut harrastettua. Arlan saunassa olen käynyt kovan luokan saunojaystäväni kanssa ja se on kyllä tunnelmaltaan ja löylyiltään ainutlaatuinen paikka! Parhaimmat saunamuistot olen saanut Tampereen Telakan saunasta, joka on itseasiassa jaksossa 2 esiintyvän Tapani Hietalahden rakentama. Aivan uskomattoman hyvät löylyt ja silmiähivelevän kaunis sekä tunnelmallinen sauna!

Vaikka olenkin sarjaan äärimmäisen tyytyväinen, jäi siitä puuttumaan tärkeä osa suomalaista saunahistoriaa, eli Artlabin slow sauna. Slow sauna -konsepti syntyi, kun päätimme raskaan työpäivän päätteeksi ottaa pitkät löylyt. Läbin sauna naksautettiin päälle, mutta veljeni Tohtori päätti saunakaljahakureissun päätteeksi vääntää munakelloon vielä vähän extraa, jotta lämmitysaika varmasti riittäisi kunnon löylyihin. Odotimme, että sauna olisi varmasti lämmin, riisuuduimme, avasimme kylmät oluet ja astelimme saunaan rentouttavien löylyjen toivossa.

Slow sauna
Slow sauna.

Sauna oli kylmä kuin ruumis. Tohtori oli epähuomiossa laittanut ajastimen päälle, mutta siellä me kuusi ukkelia olimme ilkosen alasti aavistuksen hämmentyneinä. Päätimme, että eipä tässä, naksautetaan sauna päälle ja odotellaan huoneen muuttumista saunaksi. Havaitsimme samalla miten elimellinen osa saunaa lämpötila oikeastaan onkaan. Harvoin sitä tulee istuttua kolme varttia alasti porukalla ilman mitään näennäisen järjellistä syytä.

Määrittelimme samalla huoneen ja saunan välisen rajapinnan fysiologisen kalibroinnin avulla; kun ensimmäinen hikikarpalo helmeilee jonkun saunojan otsalla, on huone muuttunut saunaksi ja löylyä saa ensimmäisen kerran heittää. Konseptia on jatkokehitetty reverse slow saunan muodossa, jolloin sauna naksautetaan pois päältä sinne saapuessa ja odotetaan sen muuttumista takaisin huoneeksi.

Slow saunaa on menestyksekkäästi esitelty lukuisille kunniavieraille, kuten muun muassa verkkokoulutusfirman toimitusjohtajalle ja arvostetulle aivotutkijalle.

Kuuntele Saunan kutsu – pyöräretki puhtauteen -sarja täältä: https://areena.yle.fi/1-50188087

Sydän, Sydän – Keskiyöllä

Sydän, sydämeltä ilmestyi keväällä 2018 albumi Keskiyöllä, jonkavalmistumisen ja julkaisun yhteydessä tapahtui monenlaisia käänteitä. Musiikkituotannon lisäksi pohditaan säveltämisen ja sanoittamisen vaiheita sekä bändissä soittamisen ihanuutta ja kauheutta. Mukana on demoja, videoita, WhatsApp-keskusteluja, päiväkirjamerkintöjä ja havaintoja elämästä, kuolemasta ja musiikista.

Sydän, Sydän
Kuva: Anu Leppäharju

Artlab Studion tuottajan Tuomas Skopan kirjoittamassa 60-sivuisessa studiopäiväkirjassa käsitellään Keskiyöllä-albumin kappaleiden syntyprosessia ja Sydän, Sydämen tarinaa. Teos sisältää julkaisematonta materiaalia, sydärimäistä sekoilua sekä tunteita ääripäästä toiseen.

Tämä päiväkirja kannattaa lukea rauhassa.

Lue tai lataa teos tästä

Arklab osa 4: Hellas Wikström 816

Artlabia olo- ja paikoin myös leikki- ja makuuhuoneena käyttävän sekalaisen taiteilijalauman mukana kulkeutuvia koneita, soittimia ja muistoesineitä löytyy mittava määrä Läbin nurkista. Välillä joku ymmärtää myös viedä roskat.

Arklab-juttusarja kerää näiden esineiden tarinat yhteen. Vaikka kertovan kynä saattaa joskus läbiläisittäin lähteä lentoon, pyrimme pitämään tekstit mahdollisimman totuudenmukaisina ja alkuperälleen uskollisina. Onhan kyseessä tärkeä osa Suomen kansallisperintöä.

John Ford canon: ‘‘When the truth becomes legend, print the legend.’’

Hellas Wikström 816 Artlabin Peilisalissa
Hellas Wikström 816 Artlabin Peilisalissa

Kuvanveistäjä Emil Wikström (1864-1942) oli yksi merkittävimmistä Suomen taiteen kultakauden taiteilijoista. Suuri yleisö tuntee hänet Helsingin rautatieaseman pääovea reunustavien Lyhdynkantajien (1914) tekijänä, mutta todellisuudessa Wikströmin todellinen magnum opus on Artlabin Peilisalissa lepäävä piano nro 816. Harva kuitenkaan tuntee pianon todellista syntyhistoriaa, joten se tässä nyt kerrottakoon.

Emil Wikström syntyi vaatimattomiin oloihin, mutta osoitti jo nuorella iällä lahjakkuutensa veistäjänä sekä taiteen yleisseppänä. Hän sai kerättyä ympärilleen vaikutusvaltaisten mesenaattien joukon ja pääsi opiskelemaan koristeveistoa Wieniin sekä Pariisiin Axel Gallénin suosituksesta. Maailmalla meritoitunut ja marinoitunut taiteilija gravitoi takaisin Suomeen vuonna 1893.

Wikström tapasi istua pitkää iltaa Kämpin baaritiskillä ikätovereidensa Eino LeinonJuhani AhonRobert Kajanuksen ja Jean Sibeliuksen kanssa. Erään ylivuorokautiseksi narahtaneen ryyppyreissun päätteeksi Sibelius kutsui taiteilija-entouragensa Ainolaan jatkoille.

“Symposion”, Akseli Gallen-Kallela, 1894
“Symposion”, Akseli Gallen-Kallela, 1894 (Työnimi “Ainolan jatkot”)

Mannerheimiltä saadun konjakkipullon pohjan kajastaessa Sibelius tuijotti takkatuleen Ainolan kirjahyllyyn nojaten. Hän kertoi valtavista synnytystuskistaan. Bostonin sinfoniaorkesterin kapellimestari Serge Koussevitzky oli tilannut Jannelta kahdeksannen sinfonian, mutta säveltäminen ei lähtenyt käyntiin, ei niin millään. Sävelet pakenivat kuin kaukaiset virvatulet. Ainolan piano ei antanut vastauksia.

Wikström ymmärsi välittömästi mistä kuvaannollinen kenkä puristi. Jeanin piano oli vanha rotisko, jonka soundi oli ohut ja mätä kuin Filosofem. Wikström kohotti sohvan syleilystä lähes tyhjää lasiaan ja sammalsi juhlallisesti ehdotuksen suunnitella ystävälleen Piano, jolla kahdeksas sinfonia kätilöitäisiin tuntemaamme maailmaan.

Ainolan kirjahyllyä pystyssä pitävä Sibelius tunsi Wikströmin työt ja maineen. Hän ymmärsi, että Wikström saattaisi Lyhdynkantajat, Snellmannin muistomerkin ja Kansallismuseon Karhun toteutettuaan olla kypsä suunnittelemaan hänelle sen instrumentin, joka ikääntyvältä säveltäjältä oli kaikki nämä vuodet puuttunut.

Niinpä Hellaksen pianotehtaan patruuna Erkki Tuupovaara sai tammikuussa 1931 Wikströmiltä vastapuhelun. Sibeliukselle piano kahdeksannen sinfonian säveltämistä varten? Erkki valjasti välittömästi kaikki tehtaansa resurssit soittimen rakentamiseen ajaen Hellas Oy:n lähes välittömästi konkurssiin. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt kehittää pianosta itselleen pakkomielteen ja päätti viedä projektin loppuun vaikka itse veistämällä.

“Sibelius työssään”, Melina Ränni, 1956
“Sibelius työssään”, Melina Ränni, 1956

”Ei, tämäkään ei kelpaa”, Sibelius sanoi sulkiessaan jos ties kuinka monennen pianon kannen. Emil ja Erkki alkoivat jo menettää toivoaan. Perfektionistisen kansallistaiteilijan oikut olivat tulleet heille erittäin tutuiksi. Kämpin baaritiskiä kolme vuorokautta konsultoituaan he päättivät yrittää vielä viimeisen kerran. Seuraavasta pianosta päätettiin tehdä isompi ja kauniimpi kuin yhdestäkään aiemmasta.

Jean Sibelius saapui Tuupovaaran pianoveistämölle 70-vuotisjuhlakonserttinsa aamuna joulukuussa 1931. Essentiaalinen vapina oli tehnyt säveltäjäneron liikkumisesta vaivalloista, mutta kahdeksas sinfonia poltteli takaraivossa. Sen oli valmistuttava. Emilin ja Erkin kädet hikosivat, kun pianon kansi avattiin. Sibelius antoi sormiensa tutustua koskettimiin ja intoutui kuin varkain soittamaan kahdeksannen sinfoniansa luonnoksen läpi. Säveltäjän kulmat nousivat ja ohikiitävän hetken ajan hän pidätti hengitystään. Wikström ja Tuupovaara pidättivät hengitystään. Aika pysähtyi.

Sibelius hymyili. Lukuisten kokeiluiden jälkeen hän oli viimein löytänyt instrumentin, joka toisti hänen sielunsa ääntä virheettömästi. Se oli tyyliin 330-kiloinen Emil Wikströmin suunnittelema ja Erkki Tuupovaaran veistämä Hellaksen piano. Kolmikko avasi Mannerheimiltä 70-vuotislahjaksi saadun pullon, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan Marskin Ryyppynä.

Kahdeksas sinfonia hioutui kohti täydellisyyttä uuden pianon innoittamana, mutta säveltäjäneron itsekriittisyys kasvoi vuosi vuodelta. Kuten valitettavasti tiedämme, Johan Julius Christian Sibelius menehtyi 20. syyskuuta 1957 rakkaassa Ainolassaan pianonsa äärelle, jolloin marsalkka Mannerheimilta lahjaksi saatu kuubalainen valahti Sibeliuksen herpaantuneista sormista sytyttäen vastavalmistuneen kahdeksannen sinfonian partituurin tuleen.

Piano kuitenkin pelastui ja jäi Tuupovaaran Erkille vuosikymmeniksi sopivaa kotia odottamaan. Laatusoittimia välittävä pianonvirittäjä Martti Ranttila vinkkasi Läbin hipeille Wikströmin kolossista, joka löysikin lähes välittömästi tiensä Peilisalia koristamaan.

Vaikka kukaan ei väitäkään tarinan olevan totta, ovat Artlabin Hellas nro 816:lla soittaneet taiteilijat vannoneet kuulevansa kaukaisia aavistuksia Jean Sibeliuksen kahdeksannesta sinfoniasta.

Ehkä he ovat oikeassa, kuka tietää?

Arklab osa 3: Salora & NES

Artlabia olo- ja paikoin myös leikki- ja makuuhuoneena käyttävän sekalaisen taiteilijalauman mukana kulkeutuvia koneita, soittimia ja taideteoksia löytyy mittava määrä Läbin nurkista. Arkistoistamme löytyy mm. lukuisten taiteilijoiden teoksia, muinaisia soittimia sekä Jussi “Pauno” Liukkosen rakentamia ääniprosessoreita. Välillä joku ymmärtää myös viedä roskat.

Arklab-juttusarja kerää näiden esineiden tarinat yhteen. Vaikka kertovan kynä saattaa joskus läbiläisittäin lähteä lentoon, pyrimme pitämään tekstit mahdollisimman totuudenmukaisina ja alkuperälleen uskollisina. Onhan kyseessä tärkeä osa Suomen kansallisperintöä.

John Ford canon: ‘‘When the truth becomes legend, print the legend.’‘

Artlabin entinen lounge-tila
Artlabin entinen lounge-tila

Salora-televisio oli synonyymi suomalaiselle kodinelektroniikalle. 60- ja 70-luvuilla lähes jokainen Suomessa myyty televisiovastaanotin oli Saloran käsialaa. Yritys ajautui kuitenkin rahoituskriisiin vuonna 1977 ostettuaan suuren öljytankkerin sekä investoituaan Swazimaan televisiotehtaaseen. Investointien taustat ovat hämärän peitossa, mutta Sunny Car Centerin perustajan Markku Ritaluoman nimi esiintyy useissa asiakirjoissa.

Artlabilta kuitenkin löytyy alkuperäisen kuvaputki-Saloran lisäksi Suomen ensimmäinen 8-bittinen Nintendo. Tuottajamme Tuomas Skopan vanhemmilla oli 80-luvulla maahantuontiyritys, jota lähestyttiin näytekappaleella ja ehdotuksella ottaa Nintendo Entertainment System myyntiin. Kauppoja ei tullut, mutta sama näytekappale surraa vieläkin Artlabin Olohuoneessa Zeldan, Adventures of Lolon ja Super Mario Brosin voimin.

Nintendo Entertainment System oli ensimmäisiä moniäänisiä pelikonsoleita. Varhaisemmat konsolit kykenivät tuottamaan vain yhtä ääntä kerrallaan, mutta NES:iin integroitu erillinen äänikortti kykeni tuottamaan jopa viittä ääntä päällekkäin. Undesimisointujen toistaminen ei siis kasibittiseltä onnistu, mutta chiptuneksi kutsuttu äänimaailma on silti inspiroinut musiikintekijöitä jo yli neljäkymmentä vuotta. Sydän, Sydän -yhtyeen Usko itseesi -levy on hyvä esimerkki chiptunen vaikutuksista modernissa musiikissa. Levyn äänimaailma saattaakin ammentaa inspiraationsa Tuomaksen lapsuusvuosinaan vietetystä ajasta pelikonsolien parissa.

Yksinkertaistettuna NESin äänikortti kykenee soittamaan samanaikaisesti kahta kanttiaalto- ja yhtä kolmioaaltogeneraattoria, yhtä noisegeneraattoria sekä sampleria, jota voimme kuulla esimerkiksi Super Mario 3:n rummuissa.

Kun Läbillä oli talvisena perjantai-iltana käynnissä perinteeksi muodostunut Adventures of Lolo 2 -sessio, puhelin soi seitsemännen kerroksen toisen huoneen kohdalla. Soittaja oli Steven “Steffe” Spielberg, joka aneli Skopaa äänisuunnittelijaksi pelimaailmaan sijoittuvan Ready Player One -elokuvaansa. Soittaja olisi aivan yhtä hyvin voinut olla vaikka Martti Luther tai Skeletor, mutta seitsemännen kerroksen toisen huoneen kohdalla keskeytyksiä ei totisesti suvaita. Steffe sai ansaitusti kuulla kunniansa, leffa meni Skywalker Soundille, mutta mikä tärkeintä, löysi Lolo tiensä tornin huipulle ja sai prinsessansa.

Usko itseesi -levyn tekoprosessia syväluotaamme myöhemmässä blogitekstissä.

Arklab osa 2: Birger Kaipiaisen puhelin

Artlabia olo- ja paikoin myös leikki- ja makuuhuoneena käyttävän sekalaisen taiteilijalauman mukana kulkeutuvia koneita, soittimia ja taideteoksia löytyy mittava määrä Läbin nurkista. Arkistoistamme löytyy mm. lukuisten taiteilijoiden teoksia, muinaisia soittimia sekä Jussi “Pauno” Liukkosen rakentamia ääniprosessoreita. Välillä joku ymmärtää myös viedä roskat.

Arklab-juttusarja kerää näiden esineiden tarinat yhteen. Vaikka kertovan kynä saattaa joskus läbiläisittäin lähteä lentoon, pyrimme pitämään tekstit mahdollisimman totuudenmukaisina ja alkuperälleen uskollisina. Onhan kyseessä tärkeä osa Suomen kansallisperintöä.

John Ford canon: ‘‘When the truth becomes legend, print the legend.’’

Birger Kaipiaisen puhelin
Birger Kaipiaisen puhelin

Birger Johannes Kaipiainen oli Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä ja tunnetuimpia keramiikkataiteilijoita; hänen työnsä oli osa Suomen modernin taideteollisuuden maailmanvalloitusta.

Fantasiakuvastosta, tuonpuoleisesta ja alitajunnasta aiheitaan ammentanut Kaipiainen vierasti käyttötavaroiden ja astiastojen suunnittelua, mutta Arabian tehtaan johtajan pyynnöstä lopulta teki 1960-luvun lopulla syntyneen mouhevan hedelmä- ja kukkaornamentoidun Paratiisi-astiaston. Nykyään se on yksi suomalaisen muotoilun klassikoista. Mikään turha kaveri Kaipiainen ei suinkaan ollut: hän voitti muun muassa Montrealin maailmannäyttelyn Grand Prix’n. Yksi hänen valtavista reliefeistään on nähtävillä Stockmannin tavaratalon Mannerheimintien puoleisessa aulassa.

Kun Birger juhli, hän teki sen tyylillä. Vuonna 1972 järjestettiin legendaariset lettukestit Bökarsin kartanolla tulipunaisen kuun valossa. Juhlissa olleet Timo Sarpaneva ja Armi Ratia löysivät Kaipiaisen istumasta veneen kajuutan katolle nostetusta potkukelkasta. Siellä hän kökötti sätkä suussaan geishan vaatteisiin ja kukkaseppeleeseen sonnustautuneena.

Kaipiainen työhuoneellaan Arabian keramiikkatehtaalla
Kaipiainen työhuoneellaan Arabian keramiikkatehtaalla

Kaipiaisen työhuonetta koristi tunnetun suomalaisen keksijän Erkki Tuupovaaran rakentama puhelin, jonka läpi kulki vuosikymmenten saatossa valtava määrä suomalaista taidehistoriaa. Lokakuussa 1961 puhelin pirisi. Langan toisessä päässä oli tasavallan presidentti Urho Kekkonen, joka soitteli Havaijilta pyytääkseen neuvoa Noottikriisin ratkaisemiseksi. Birger ja Urkki turisivat aiheesta aikansa. Keskustelun sisältö ei ole tallentunut jälkipolville, mutta sen siivittämänä Kekkonen päätyi myöntämään Kaipiaiselle Pro Finlandia -mitalin vuonna 1963.

Heinäkuun 18. päivä 1988 Birgerin puhelin kuitenkin reistaili. Hän lähti työhuoneeltaan viedäkseen puhelimen Tuupovaaran Erkille huollettavaksi. Kaipiainen pääsi hädin tuskin Arabian tehtaan ovesta ulos ennen lyyhistymistään kadulle, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa. Kaipiaisen testamentin mukaisesti puhelin päätyi Artlabille. Taiteilijan viimeistä toivetta kunnioittaen Jussi Liukkonen kolvasi puhelimeen uudet liitännät, jotta se voisi saada uuden elämän Artlab Studion laulumikrofonina.

Jussi Liukkonen ja Birger Kaipiaisen puhelin
Jussi Liukkonen ja Birger Kaipiaisen puhelin

Kolibre-yhtye käytti Kaipiaisen puhelinta debyyttilevynsä äänityksissä ja lopputuloksen voi kuunnella täältä:

Arklab osa 1: Fender Twin Reverb

Artlabia olo- ja paikoin myös leikki- ja makuuhuoneena käyttävän sekalaisen taiteilijalauman mukana kulkeutuvia koneita, soittimia ja taideteoksia löytyy mittava määrä Läbin nurkista. Arkistoistamme löytyy mm. lukuisten taiteilijoiden teoksia, muinaisia soittimia sekä Jussi “Pauno” Liukkosen rakentamia ääniprosessoreita. Välillä joku ymmärtää myös viedä roskat.

Arklab-juttusarja kerää näiden esineiden tarinat yhteen. Vaikka kertovan kynä saattaa joskus läbiläisittäin lähteä lentoon, pyrimme pitämään tekstit mahdollisimman totuudenmukaisina ja alkuperälleen uskollisina. Onhan kyseessä tärkeä osa Suomen kansallisperintöä.

John Ford canon: ‘‘When the truth becomes legend, print the legend.’’

Fender Twin Reverb & Rhodes
Fender Twin Reverb & Rhodes

“Mutta miten käy Kekkoselta rock’n’roll?” kysyi Suomen Talvisota 1939-1940. Harva itse asiassa tietää, mutta Urkkihan oli vahvasti laulumäen miehiä. Presidentti muutaman rohkaisevan ryypyn jälkeen saattoi illan hämärinä tunteina lurauttaa kappaleen jos toisenkin.

Laulut sikseen ja takaisin tasavallan presidenttiin. Suomen historian tunnetuin valtiovierailu on ehdottomasti tirehtööri Kekkosen keskellä kylmää sotaa tekemä matka, jonka päätarkoitus oli saada Yhdysvaltain tunnustus Suomen puolueettomuudelle. Kekkonen tapasi lokakuussa 1961 Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn Havajilla.

Sotilastiedustelupalvelu CIA oli välittänyt Kennedylle tiedon Kekkosen musiikkiharrastuksesta ja koska Suomi oli kylmän sodan aikana vaa’ankieliasemassa lännen ja idän välissä, koki JFK tärkeäksi ylläpitää hyviä suhteita Suomeen. Hän lahjoitti täten Kekkoselle puolueettomuustunnustuksen lisäksi Yhdysvaltain soitinteollisuuden kruununjalokiven, Fender Twin Reverb -vahvistimen.

JFK ja silminnähden onnellinen UKK uuden Twin Reverbinsä kanssa
JFK ja silminnähden onnellinen UKK uuden Twin Reverbinsä kanssa

Tieto Twin Reverbin lahjoittamisesta kantautui Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromykon korviin. Hän tulkitsi eleen tarkoittavan Suomen kallistumista kohti länttä. Tämä soti Neuvostoliiton etupiiriajattelua vastaan ja Gromyko lähetti Suomen hallitukselle välittömästi nootin. Tämä laukaisi sittemmin Nuottikriisinä tunnetun tapahtumaketjun, jonka todelliset juurisyyt salattiin tähän päivään asti.

Nootin vuodettua julkisuuteen Urkki soitti vanhalle ystävälleen keraamikko Birger Kaipiaiselle, jonka neuvoihin hän oli oppinut luottamaan vuosien saatossa. Birger muistutti, ettei presidentti ei koskaan voisi esiintyä julkisesti Fender Twin Reverbinsä ja Stratocasterinsa kanssa. Tämä voitaisiin tulkita kannanotoksi Yhdysvaltain ylivertaisen soitinteollisuuden puolesta eikä Suomi voisi vahingossakaan riskeerata konfliktia Neuvostoliiton kanssa.

Kekkonen teki ainoan loogisen ratkaisun, olihan hän kuitenkin Havajilla. Hän lahjoitti punaisen Stratonsa Jimille, Twininsä Läbille ja lähti uimaan.

Urho uimahommissa
Urho uimahommissa

Kekkosen otteita Straton varressa voi kuunnella täältä:

Mitä studioaika maksaa? Äänitysstudion hinta. 3/3

Mitä studioaika maksaa -blogisarjan toisessa osassa avasimme tuotettavaksi tulleen bändin artistikaarta, mitä kaikkea Artlabin taiteellinen tuotanto voi sisältää ja kuinka kauan eri työvaiheisiin saattaa mennä. Kolmannessa osassa puhumme äänitystilan vaikutuksesta lopputulokseen. Sarja kannattaa lukea kokonaisuudessaan – ensimmäisen osan löydät klikkaamalla tästä.

Viimeisessä osassa kyseessä on livenä soittava orkesteri, jolla on valmiiksi sovitettu ja tuotettu kappale. Tällainen kokoonpano haluaa äänitysstudiolta tyypillisesti vain äänityspalvelun hyvällä tilasoundilla – tuottajaa ei enää tarvita. Kutsuimme aikaisempaa esimerkkiyhtyettämme Dimensiolähettiläiksi, joten saakoon tämä yhtye nimen “Huopatossuorkesteri”. Lisäksi kerromme, kuinka monta studiopäivää yhtyeet ja artistit keskimäärin käyttävät tuotantoihinsa.

Onko äänitystilalla väliä?

Tarja Turunen yhtyeineen Artlabilla
Tarja Turunen yhtyeineen Artlabilla

Saapuminen paikalle, soundcheck, soittajien asettelu

Livenä äänitettäessä soundcheckiin saavutaan koko bändin voimin, mieluusti samaan aikaan. Soittajat hakeutuvat studioon ja avaavat joko Facebookin tai soitinlaukkunsa.

Soittajat ja mikrofonit asetellaan paikoille, joissa instrumenttien halutaan stereokuvassa kuuluvan. Huopisten mikitykset aloitettiin ambienssi- eli tilamikkien kirurgintarkalla asettelulla. Ambienssien lisäksi livetaltioinnissa lähimikitetään yleensä eri instrumentit, kuten rummut, kontrabasso, piano, kitarat, puhallinsektio, laulajat ja niin edelleen. Mikkien oikealla sijoittelulla saadaan samassa tilassa oleva bändi kuulostamaan juuri siltä, että he soittaisivat edessäsi. Tätä usein haetaan. Paitsi jos on The Beatles.

Isoimmissa studioissa on useampia äänityshuoneita, jolloin esimerkiksi vahvistimet voidaan halutessa eristää soittajista selkeän ja jälkeenpäin helpommin muokattavan soundin aikaansaamiseksi. Äänittäessä livenä jokainen mikki, soittaja, instrumentti, ovi, tyyny, sermi, pienhiukkanen tai muu aineen fyysinen olomuoto vaikuttaa äänitteen kokonaissoundiin.

Jokaisella äänityshuoneella on luonnollisesti oma akustinen persoonallisuutensa. Nurkat ja huoneet läpikotaisin tunteva, satoja sessioita äänittänyt ammattiseppä tunteekin studionsa syvimmät sopukat ja osaa ennakoida syy-seuraussuhteita eri ääniteknisille valinnoille.
Täällä Artlabilla käytämme usein myös tarkoin varjeltua salaisuuttamme – soittotilat yhdistävää Käytävää (™). Kun tämä arkkitehtoninen plugari mikitetään ja soittotilojen ovet pidetään auki, saadaan nauhalle luomukaikua yhden liu’un taakse. Käytävään (™) voi kiinteiden kaiutin- ja mikkiasennuksien ansiosta ajaa raitoja jälkikäteenkin, mutta paras lopputulos saadaan, kun kaikupohja valetaan jo äänitysvaiheessa.

Artlab Studio
Artlab Studio

Liveäänitykset

Livebändit harjoittelevat äänitettävät biisit mieluisaan kuntoon. Kun tarkoituksena on taltioida hyvin treenattua elävää musiikkia, itse äänitysvaiheeseen saattaa mennä yllättävän vähän aikaa. Riippuen yhtyeen tikistä, yhden biisin purkittamiseen saatetaan käyttää kahdesta kolmeen ottoa. Huopatossuorkesteri kuului enemmistöön, ja sai taltioitua haluamansa fiilikset parilla vedolla. Kolmaskin taltioitiin fiiliksen vuoksi, hieman enemmän hullutellen.

Jotkut poppoot tarkoituksella jättävät improvisoinnille tilaa ja nauhalle tallentuva versio on vain yksi versio jatkuvasti kehittyvästä organismista. Nämä ovat tietty yksilöllisiä valintoja.

Vaikka internet on pullollaan “recorded live in studio” -videoita, todellisuudessa vähintään laulu äänitetään usein joka tapauksessa uusiksi. Se saavutetaan parhaiten äänittämällä lauluosuudet mahdollisimman kaiuttomassa huoneessa.

Kun pohjat ovat purkissa, kannattaa varata pari tuntia instrumenttien overdubbauksille, laulustemmoille ja mitä ikinä narulle tulleesta äänimaalauksesta puuttuukaan.

Sydän, Sydän Artlabilla
Liveäänitysten fiilis on ensiarvoisen tärkeä asia. Me koitamme jatkuvasti pitää paikan hengabiliteetin myös itsellemme mahdollisimman korkeana. Välipala jääkaapissa, riittävän tuore kahvi, soveltuva valaistus ja studion yleinen siisteys vaikuttavat paljon. Usein äänittäjä toimii myös työnjohtajana – päivystävänä studiopsykologina.

Editointi ja miksaus

Myös liveyhtyeiden tapauksessa raitojen editointia, feidauksia ja perussiivousta tehdään äänitysten lomassa. Joskus huomataan vasta äänitysten jälkeen, että ensimmäisen oton alkupuoliskossa on enemmän texasia kuin muuten mainiossa toisessa otossa. Vaikka kyseessä on livetaltiointi, mikään universumin ohjesääntö ei estä yhdistelemästä eri ottoja. Lopputulos ratkaisee. Huopatossuorkesterin (kuten monen muunkin bändin) mielestä tällainen on kuitenkin huijausta ja ensimmäinen veto soundasi muutenkin loppupeleissä parhaalta. Livessä pitää olla vähän vaaran tuntua eikä Robert Johnsoninkaan tarvinnut.

Kun äänityspuoli on kunnossa, siirrytään miksaukseen. Akustisen kokoonpanon kohdalla maalataan merkittävästi kevyemmällä pensselillä kuin esimerkiksi raskaasti koneistetussa popmusiikissa. Miksaus tapahtuu enemmänkin availemalla liukuja kuin prosessoinneilla ja efekteillä: kaikki tarvittava on usein soittajien sormissa. Pitää vain löytää oikea valaistus.

Livenä soittavan kokoonpanon miksaus on kuin soittaisi itse tilaa. Tilan herkkunurkat ovat tuttuja ja soittajat asetellaan niiden mukaan. Usein tällaisen musiikin sovituksissa on mietitty tarkkaan eri soittimien taajuusalueet jo ennakkoon, joten harvoin mitään lähdetään varsinaisesti karsimaan pois.

Ryysyistä rikkauksiin

Lähtökohtaisesti jokainen äänen ammattilainen on käynyt läpi samat vaiheet. Ensimmäiset purkkaviritelmät navetassa tai vanhempien kellarissa, lukemattomat yöt alan kirjallisuuden ja opetusvideoiden parissa, onnistumiset ja totaaliset katastrofit. Tuottajuus on kutsumusammatti.

Äänen ja musiikin kanssa parisuhteen solminut henkilö alkaa pikkuhiljaa ymmärtää mikrofonien, äänitystilojen, äänilähteiden ja -prosessoreiden syy-seuraussuhteita. Kellarit muuttuvat työhuoneiksi, mikkiarsenaali muhevammaksi ja sulkapallomailaan viritetyt sukkahousut laadukkaaksi pop-filtteriksi. Äänen tallentamiseen liittyviä kompromisseja pitää jokaisen hankinnan jälkeen tehdä vähän vähemmän.

Mikkejä
”Äänen tallentamiseen liittyviä kompromisseja pitää jokaisen hankinnan jälkeen tehdä vähän vähemmän.”

Vuonna 2012 alkoi yhdeksän kuukauden projekti, kun Artlabin tuottajat päättivät perustaa vanhaan lääketehtaaseen äänitysstudion, jossa kaluston-, fiiliksen- ja tilanpuute olisi historiaa. Lattia valettiin, seinät rakennettiin, johdot vedettiin. Janne Riionheimon suunnittelemaa akustiikkapohjaa pimpattiin läbiläisellä tunnelmalla. Liikuteltavat akustiikkaelementit ja mittava kalusto varmistivat tilan monikäyttöisyyden. Käytävä (™) valmistui puolivahingossa. Artlab Studio kätilöitiin tähän maailmaan lopulta 5.5.2013 ja Läbi aloitti toimintansa.

Mitä tämä kaikki sitten on maksanut vuoteen 2018 mennessä? Joka päivä itsensä takaisin. Artlabin läpi on kulkenut satoja levyjä. Jokainen meistä saa jatkuvasti olla uskomattoman lahjakkaiden muusikoiden mukana luomassa taidetta tähän maailmaan. Se riittää.

Paunokone
DIY-henki on ollut aina läsnä jokaisen Artlab Studion tuottajan elämässä. Konkreettisimpia esimerkkejä ovat esimerkiksi Jussi “Pauno” Liukkosen rakentama Paunokone-kompressori, tai Sydän, sydämen ensimmäinen levy, johon rakennettiin jopa ääniefektit täysin akustisesti.

Mitä studioaika maksaa? Äänitysstudion hinta?

Kuten kaikillta palveluntarjoajilta, meiltä kysytään usein hinta-arviota tulevalle tuotannolle. Kysymys on haastava, sillä taiteelliset projektit eroavat toisistaan suuresti. Joskus voi riittää iltapäivä, kasiraituri ja rock n’ roll, toiset haluavat panostaa teokseensa parin vuoden veret, hien ja kyyneleet. Näkemyksiä, genrejä, kappaleita ja ihmisiä on loputtomiin, eikä vastauksen antaminen ole yksiselitteistä.

Haluamme kuitenkin avata taiteilijan ja taloushallinnon välistä kuilua, joten päädyimme laskemaan keskiarvoja sellaisista tuotannoista, joissa yhtye tai artisti on käynyt läpi koko Artistikaaren. Skaala on mieletön, sillä mukaan mahtuu luonnollisesti kaikenlaista. Tilastot auttavat kuitenkin hahmottamaan levynteon hintaluokkaa.

Artlab Studion yhtyeet ja artistit viettävät meillä aikaa keskimäärin seuraavasti:

Sinkku (1 kappale) = 2-4 päivää

EP (n. 4-5kappaletta) = 5-10 päivää

Kokopitkä albumi (yli 6 kappaletta) = 10+ päivää

Jos pidit tästä juttusarjasta, käy tykkäämässä Artlab Studion FB-sivuista. Pysyt silloin mukanamme.

Mitä studioaika maksaa? Musiikkituotanto äänitysstudiossa, eli Artistikaari. 2/3

Tässä sarjan toisessa osassa avaamme tyypillistä artistikaarta vaihe vaiheelta. Esimerkkinä käytettäköön bändiä, joka halusi studiopäivien lisäksi koko Artlab-paketin esituotannosta levynkansiin ja promokuviin. Dokumentoimme projektin vaiheet ja kestot taiteellisen riittävällä tarkkuudella. Asiat kannattanee nimetä, jotta niistä on helpompi keskustella, joten kutsukaamme tätä esimerkkiyhtyettä nimellä “Dimensiolähettiläät”.

Mitä näkyviä ja näkymättömiä vaiheita äänitteen tekeminen pitää siis sisällään?

Artlabin vanha soittotila.
Artlabin vanha soittotila.

Yhteydenotto, ensimmäiset kahvittelut ja tutustuminen

Bändi/artisti voi ottaa yhteyttä äänitysstudioon lähettämällä sähköpostia tai savumerkkejä, puhelimitse, hyödyntämällä sms-teknologiaa tai yhteydenottolomakkeellaUsein yhtye kertoo hieman itsestään, musiikkityylistään ja aikatauluista. Se riittää. Yhteyttä ottaneet pyydetään paikan päälle nauttimaan kupit kuumaa, sillä vakavista asioista – taiteesta – on parasta puhua kasvotusten. Lopulta taiteen kanavoimisessa on kyse visiosta, fiiliksestä ja niistä häilyvämmistäkin tuntemuksista, jotka välittyvät parhaiten, kun ihmiset istuvat saman pöydän äärellä tai vaikkapa makaavat erilaisissa asennoissa samalla lattialla.

Tässä esimerkissä Dimensiolähettiläät ottivat sähköpostitse yhteyttä kysyäkseen tuottajaa debyyttilevylleen. Studiotohtorimme Villen kiinnostus heräsi, sillä bändistä huokui valmius heittäytyä tuottajan käsiin jo esituotantovaiheessa, mikä on paras pohja keskinäisen luottamuksen rakentamiselle. Kutsuimme yhtyeen kahville esitelläksemme itsemme ja audiokartanomme.

Mikäli tuottajan ja bändin ajatukset ja kemiat kohtaavat tässä vaiheessa, voidaan sopia esimerkiksi alustavasta aikataulusta ja biisien määrästä. Näin kävi Dimensiolähettiläidenkin kanssa ja tapaamisen jälkeen siirryttiin projektin esituotantovaiheeseen.

Esituotanto (8h)

Esituotanto on ensiarvoisen tärkeä vaihe kokonaisuuden kannalta. Tuottaja kuuntelee kappaleet, tekee muistiinpanot, pohtii yleissoundia, tapaa soittajat ja tekee arvion bändin sekä kappaleiden nykyisestä tilasta. Demojen kuuntelun, treenivierailujen ja sähköpostirumban ideana on saada kokonaiskuva siitä, mitä ollaan tekemässä ja mitä bändi haluaa viestiä musiikillaan. Näkemyksiä pallotellaan puolin ja toisin.

Työtunteja esituotantovaiheessa kuluu yhteydenpitoon, ideoiden prosessointiin ja studiopäivien aikataulutukseen. Jos esimerkiksi rumpali haluaa ehdottomasti soittaa luomuna, mutta taustalle tarvitaan kuitenkin klikki arpeggiatorsyntetisaattorimuljutuksia varten, voidaan perustellusti ennakoida, että pohjaraitojen äänittämiseen saattaa mennä hieman enemmän aikaa. Yhtä lailla jos laulajalla ei ole aiempaa studiokokemusta, laulukoppiin sulkeutuminen saattaa tuntua yllättävän vieraalta.

Tuottaja ideoi studiopäivät myös niiden elementtien mukaan, jotka bändi kokee tärkeäksi: jos esituotannossa huomataan että joku soittaja ylittää taitonsa, biisien sovitukset saattavat muuttua. Tuottajalla ja bändillä tulee olla läpinäkyvä ja rehellinen ilmapiiri tulevista haasteista ja siitä, miten niitä taklataan.

Kappaleen excelöity rakennehahmotelma
Kappaleen excelöity rakennehahmotelma

Viimeistään vähän ennen studiopäiviä tuottajalla tulisi olla selkeä kuva siitä, mitä musiikilla halutaan viestiä ja mitkä elementit ovat bändille tärkeitä. Bändin tehtävänä on viedä biisit mahdollisimman pitkälle treeni- ja esituotantovaiheessa. Tuottaja ottaa vetovastuun studiopäivien ajaksi.

Studiopäivät (60h)

Äänittäjän päivä alkaa jo viimeistään tuntia ennen nauhoitusten alkamista: pitää keittää kahvit, pyyhkiä pölyt, avata audiolaitteet, suoristaa signaalireitit ja tuoda templatet pro-toolsiin.

Rummut + basso = 16h

Usein bändiäänitykset aloitetaan rumpujen ja bassojen äänittämisestä, jotta yhtyeen perusgroove saadaan valettua muiden rakenteiden tueksi. Dimensiolähettiläiden kohdalla kasaukseen, mikitykseen sekä soundcheckiin kului neljä tuntia ja neljän kappaleen pohjien äänittämiseen yhteensä 12 tuntia, eli kolmisen tuntia per kappale.

Kun rytmipohjat on nakutettu häränsilmään, siirrytään korkeammilla taajuuksilla pelaaviin instrumentteihin. Näihin voidaan lukea vaikkapa kiipparit, hanurit, jouset ja vetopasuunat, mutta tällä kertaa soinnut ja harmoniat hoidettiin kahden kitaran voimin.

Kitarat = 16h

Yhteensä kitaraäänityksiin meni aikaa 16 tuntia. Tämä tarkoittaa kahden kepittäjän bändissä sitä, että kukin soittaja käytti viilailuun pari tuntia per kappale. Vähintään yksi kolmasosa kitaraäänitysajasta käytettiin oikean soundin etsimiseen, sillä jo äänitysvaiheessa haluttiin saada se lopullinen fiilis nauhalle. Bändin toivomuksista riippuen säätövaraa voidaan jättää tietenkin myös jälkituotantovaiheeseen, mutta ikiaikainen elokuvatuotannon motto “let’s fix it in post” on usein syypää budjettien paukkumiseen.

Laulut + stemmat = 24h

Heti session alussa äänitettiin demolaulut sovitusten ja yleisen hyvinvoinnin takia. Dimensiolähettiläät olivat ilmaisseet lyriikoiden olevan tärkeä elementti musiikissaan, joten laulun oli oltava referenssinä jo pohjainstrumenttien äänitysvaiheessa. Treenisdemojen perusteella tuottaja kehotti jokaista soittajaa miettimään ja antamaan tilaa laululle.

Soittimien äänityksen jälkeen kannattaa pitää hieman taukoa ennen lauluja, jotta laulaja pystyy omaksumaan mahdollisesti uudelleen sovitetut ja tuotetut kappaleet. Treeniksellä harjoitellut biisit kuulostavat varmasti erilaiselta tässä vaiheessa ja mikäli mahdollista, on hyvä lähettää laulaja jopa laulunopettajalle biisien kanssa. Myös lyriikkojen sparraus on tärkeää, sillä ulkopuolinen voi nähdä aivan uudella tavalla sen, mitä lyyrikko haluaa ilmaista tekstissään. Usein lyriikat ovat hyvin henkilökohtaisia ja tuottajan onkin oltava erityisen tarkka sen kanssa, kuinka paljon palautetta antaa.

Kun esimerkiksi kitaristin jaksaminen saattaa olla enemmän korvien välissä, laulajalla tulee muutaman tunnin päästä usein fysiikka vastaan. Laulut siis äänitetään usein 2–3 tunnin pätkissä. Pientä editointia tehdään muuten jatkuvasti lennossa, mutta lauluäänityksissä kannattaa jättää kaikki leikkely ja liimailu suosiolla myöhemmälle. Laulu on pyhä hetki.

Artlabin henki.
Artlabin henki.

Loppuviimeistely, perkat, kolahdukset ja törähdykset = 3h

Lähes aina tulee hetkellisiä inspiraatiopyrähdyksiä, yöllisiä kolinoita ja kokeilevia syntikkasuhinoita, joiden kuriin saamisessa kestää aikansa. Kun viimeisetkin bendit, sheikit, stemmat ja growlit on tehty, siirrytään editointivaiheeseen.

Editointi

Sessiossa voi olla satoja raitoja. Neljän minuutin biisin editointiin voi mennä jopa 4–8 tuntia työaikaa. Todellisuudessa tämä upotetaan äänityspäivään esimerkiksi tauoilla ja muissa sopivissa väleissä, eli editoidaan ja valitaan ottoja samalla kun äänitetään. Studiossa tuottaja pyrkii käyttämään jokaisen minuutin hyväkseen.

Aikanaan kelanauhatekniikalla pyrittiin mahdollisimman vähäiseen raitamäärään, koska jokainen kanava aiheuttaa minimaalista kohinaa kumuloituen lopulta melkoiseksi noisepeikoksi. Lisäksi editointi tapahtui kirjaimellisesti leikkaamalla ja liimaamalla.

Miksaus (20h)

Hyvin äänitetyn rokkibändin kappaleen miksaus saattaa lutviutua muutamassa tunnissa. Skaalamme on ollut mitä tahansa muutaman sadan raidan progemonoliiteistä grindibändiin, joka survoi 30 biisiä samalla otolla. Emme perehdy miksaukseen sen syvemmin tässä blogissa, sillä naapurimme Pulu Studio on jo kirjoittanut erittäin kattavan tekstin aiheesta. Sen voi lukea täältä.

Ensimmäinen miksaus kuunnellaan kotona, autossa, kännykän kaiuttimesta ja korvanapeilla – selvin päin tai vähemmän. Pienen mutustelun jälkeen tehdään muutoksia ja toimitetaan ensimmäinen versio yhtyeelle. Artlabin Ville “Tohtori” Liukkosella on tapana tehdä kaksi versiota, joista ensimmäinen on hänen oma puhdas näkemyksensä ja toinen bändin sekä Villen mielipiteiden keskiarvo. Tämä tarkoittaa mielivaltaisen päätöksenteon sijaan sitä, että miksaaja toimii bändin asettamien raja-arvojen raameissa. Nämä raamit ovat esimerkiksi levyjä, jotka yhtye on antanut referensseiksi.

Bändi mutustelee ja maistelee ensimmäisiä miksauksia ja esittää mielipiteensä miksaajalle. Suuriakin muutosehdotuksia on kuultu, mutta mikäli esituotanto tehtiin kunnolla, miellyttää tuotos yleensä kumpaakin osapuolta. Isot pensselit toimivat ja tähdet ovat linjassa.

Tohtori Liukkonen ja leikkauspöytä
Tohtori Liukkonen ja leikkauspöytä

Artlabilla tehdään usein toinen miksauskierros esimerkiksi sähköpostiviestien perusteella ja viimeistellään kappaleet bändin ollessa paikan päällä. Tämän jälkeen kappaleet lähtevät masterointiin, mielellään ulkopuoliselle tekijälle. Usein miksauksia pallotellaan kolmen tuottajamme Tuomaksen, Villen ja Jussin välillä, sillä tuorekorvainen kollega saattaa pyöräyttää jonkin timanttisen lisäyksen tai huomata snarekaiun seasta löytyvän 2320 Hz resonanssin horjuttavan Olkiluodon kolmosreaktorin vakautta.

Miksausvaiheessa – kuten muissakin vaiheessa – näkymätöntä työtä on paljon. Bounssaus, kotona ja kotimatkalla kuuntelu ja analysointi, muistiinpanot, tiedostonsiirto ja viestintä, joista ei lähtökohtaisesti olla peritty maksua. Bussin kuljettaja tekee tuottavaa työtä, kun bussi liikkuu. Taiteellisessa työssä rajanveto on vaativampaa, sillä vaikka tuottajan aivot olisivat näennäisesti näytönsäästäjällä, saattaa takaraivossa hautua juuri se kasipistedelay, joka lennättää kappaleen kiertoradalle.

Viimeistely, promokuvat & levynkannet, musavideot (2-999h)

Projektin lopussa tiedostot arkistoidaan, pöytä puhdistetaan seuraavaa koitosta varten ja karonkkapäivä laitetaan korvan taakse. Joskus, kuten tässäkin tapauksessa, yhtye haluaa koko paketin Artlabilta levynkansiin, promokuviin ja musiikkivideoon asti. Silloin pyydämme paikalle läbiläisiä kuvaajia, taiteilijoita ja elokuvantekijöitä, ja projekti jatkuu.

Seuraavassa osassa avaamme toisen esimerkin kautta tuotantoa, jossa oli lähes päinvastainen lähestymistapa äänityksiin. Koko Artlabin Artistikaaren sijaan tämä big-band -henkinen yhtye soitti livenä valmiiksi sovitetut kappaleensa purkkiin ja ehti illaksi kotiin katsomaan Temppareita. Lisäksi kerromme, kuinka paljon keskimäärin maksaa sinkun, EP:n ja LP:n tuottaminen Artlab Studiolla.

Juttu jatkuu taas täällä

Tero Vuorisen ohjaama musiikkivideo.

Mitä studioaika maksaa? Helsinkiläisen äänitysstudion ajatuksia. 1/3

Asiaa studion pyörittämisestä ja vessanharjasta.

Mikä on äänitysstudion hinta ja mitä siellä tehdään? Mitä äänitysstudiopalvelu sisältää? Mitä eroa on ääniteknologilla ja tuottajalla? Kuinka monta tuntia ammattimaisen äänitteen tuottaminen vaatii studion työntekijältä? Toisaalta, kuinka paljon työtä bändiltä tai artistilta vaaditaan, jotta studioon lähteminen on ylipäätään järkevää? Pitääkö sen olla?

Läbileikkauksen eli Artlabin blogin ensimmäinen sarja pyrkii vastaamaan näihin kysymyksiin. Käsittelemme studiotyöskentelyä kokonaisuutena, joka koostuu esituotannosta, äänityksistä, sekä suuresta määrästä näkymätöntä hallinnollista ja taiteellista työtä, jota ei välttämättä tulisi ajatelleeksikaan.

Artlabin tarkkaamo
Artlabin toinen tarkkaamo

Mitä äänitysstudioaika tarkoittaa?

“Studioaika on taiteelle ja itseilmaisulle omistettu hetki, jolloin arjen huolet ja rutiinit jäävät äänieristettyjen ovien taakse.” (Anttoni Palm, Artlabin toimitusjohtaja)

“Palvelu tarkoittaa taloustieteessä aineettoman hyödykkeen tuotantoa asiakkaalle.” (Wikipedia)

Studioaikaa varatessasi teet oikeastaan kaksi asiaa: vuokraat äänitysstudion tilat itsellesi sekä palkkaat äänen ja taiteen ammattilaisen auttamaan sinua. Tuottaja on työskennellyt tuhansia tunteja satojen muusikoiden kanssa. Hänen tehtävänsä on tulkata artistin usein melko abstraktit musiikilliset mielikuvat oman teknisen osaamisensa ja taiteellisen näkemyksensä avulla valmiiksi kappaleiksi ja teoksiksi.

“Kitaroihin olisi hyvä saada lisää puukkoa, sellaista ruostetta ja terävyyttä”, sanoo kitaristi.

“Okei, Amp -> Culture Vulture -> treble boost 3db”, tuumaa tuottaja.

Äänitysstudiopalvelut voidaan karkeasti jakaa musiikin osalta kolmeen osa-alueeseen: äänitys-, tuotanto-, sekä miksaus- ja masterointipalveluihin. Usein halutaan, että koko paketti tulee saman katon alta, jolloin tuottaja voi esimerkiksi jo äänitysvaiheessa tehdä valintoja miksausta ajatellen. Tällaiset projektit ovat meille itsellemme niitä kaikista mielekkäimpiä, emme halua olla pelkkä äänitysstudio, joka vuokraa artisteille seiniä ja mikrofoneja.

Studioaika tarkoittaa siis meidän tapauksessamme – itse äänitystilanteen lisäksi – artistin kokonaisvaltaista tukemista aina esituotannosta levynkansiin, promokuviin ja levynjulkkareihin asti. Hinnastosta puhumme hieman myöhemmin.

Mitä studion pyörittäminen vaatii?

“Studion pyörittäminen vaatii osaamista, näkemystä ja omistautumista. Joskus on hyvä antaa artistille tilaa, toisinaan tarvitsee hypätä ruoriin. Pääasia on, että laiva saadaan onnellisesti satamaan. Pitää osata tarttua sekä hetkeen että vessaharjaan.” (Tuomas Skopa, Artlabin tuottaja)

“Yritys tarkoittaa yhden tai usean henkilön yhdessä harjoittamaa taloudellista toimintaa, joka tähtää kannattavaan tulokseen.” (Wikipedia)

“Ota yks vielä!”

“Eiks noista saa jo?” (Tuntematon)

Perinteiset bändimusiikkiin keskittyneet äänitysstudiot alkavat olla uhanalainen laji. Teknologian kehittyessä ja hintojen laskiessa yhä useammat ovat päätyneet perustamaan koti- ja treenikämppästudioita. Lisäksi digitaalisesti tuotetun musiikin osuuden kasvu populaarikulttuurissa syö nimenomaan pinta-alaltaan suurien studioiden liikevaihtoa. Tarkkaa lukua ei saa ongittua oikein mistään, mutta valistuneiden kuulopuheiden perusteella “todella moni” vanhan liiton äänitysstudio roikkuu löysässä hirressä. Kuusi vuotta sitten, EDM-piikin ollessa korkeimmillaan ja kulttuuriapurahojen myöntöprosentin matalimmillaan, oli siis taloudellisesti täysin loogista perustaa 180m² studio: Artlab.

On mukavaa ajatella, että jokaisen lähetetyn laskun kolikot kilahtavat suoraan studion omistajien kirstuun. Tosiasiassa studion kuluihin sisältyvät arvonlisäverojen jälkeen esimerkiksi kiinteistön vuokra ja huolto, kalustohankinnat, kirjanpitokustannukset, tonneittain kahvia, puhelin- ja nettiliittymät, koulutus, lainanlyhennykset sekä yleinen viihtyvyys (“Vessaharjakin maksaa!” -tj). Markkinointia ei myöskään sovi unohtaa, sitähän tämä tekstikin ytimessään on. Palkkioita ja palkkoja aletaan maksaa vasta kaikkien edellämainittujen kulujen jälkeen.

Opi ostamaan!

“Hämähäkkimies (engl. Spider-Man), oikealta nimeltään Peter Parker, on Marvelin sarjakuvissa esiintyvä naamioitunut supersankari” (Wikipedia)

Äänitettävät kappaleet ovat usein todella pitkän kypsyttelyn tulos. Ne ovat saattaneet syntyä yön pikkutunneilla muhiakseen vuosia pöytälaatikossa, kunnes jokin elementti alkaa kummitella säveltäjän päässä. Biisinikkari vie yhtyeelle aihion, josta työstetään seuraavien kuukausien aikana hiomaton timantti. Vihdoin on aika astua studioon; ikuistaa litroittain sydänverta, hikeä ja kyyneliä magneettinauhalle, uriksi vinyyliin tai binääriksi bittiavaruuteen.

Onko tämän kaiken jälkeen olennaista saada studioaikaa halvalla?

Kysymyksen provosoivasta luonteesta huolimatta vastaus voi olla kumpi tahansa. On täysin artistin päätettävissä kuinka paljon yhteen kappaleeseen käytetään työtunteja, ja toisaalta kuinka paljon biisejä veivataan treeniksellä ennen äänityssessioita.

Kuten oheisesta videosta näkyy, hyvää ei saa nopeasti ja halvalla. Kannattaa myös olla realistinen ja paikantaa saturaatiopiste, jonka jälkeen tuotantoon pumpattu raha ei enää juurikaan paranna lopputulosta.

Ostat siis äänen ammattilaisen keskittynyttä aikaa sekä äänittämiseen optimoidut puitteet. Studiotilan ja äänittäjän tehtävänä on kuunnella muiden ihmisten tuotoksia ja vapauttaa niiden potentiaali. Suunnittele, mitä pyydät äänitysstudiolta. Tarvitsetko musiikillista näkemystä, tuottajaa, miksaajaa, vai pelkästään akustoitua tilaa jossa taltioida rumpuja? Uskalla myös kysyä neuvoa, sillä sitä varten ääniteknologin ammatti on olemassa. Uskalla myös kysyä rehellistä mielipidettä. Jos ostat REC-nappia, saat REC-nappia.

Erilaisia tuottajan ja artistin suhteita on lopulta yhtä paljon kuin sovittuja studiosessioita. Tämän blogisarjan seuraavassa osassa avaamme esimerkin kautta sitä, mitä asiakassuhde voi esimerkiksi pitää sisällään.

Mikäli aihe jäi kiinnostamaan tai haluat tutustua palveluihimme, käy studion sivuilla tai ota yhteyttä tästä linkistä.

Rhodes & Kimmo Koskisen käsi

Kirjoittanut: Artlab