Äänestä pyy jatkoon!

Tuomas Skopa työskenteli Pyyn metsä -dokumentin äänisuunnittelijana. Tässä kirjoituksessa hän kuljeskelee kaupungeissa, kysyy suuren kysymyksen: ”Mitkä lajit säilyvät hengissä?” ja hämmentyy siitä, miten teräksinen satuolento T800 saattaa joskus liikuttaa meitä enemmän kuin pyy.

Tuomas Artlabin Peilisalissa

Vieraillessani vuosia sitten berliiniläisessä pikkugallerioiden sokkelossa näin viivan. Se oli pitkä musta jana, joka kiersi tyhjän gallerian valaistuja seiniä pitkin. Siellä täällä tipahti pieni pystyviiva sen yli. Esittelyteksti paljasti janan edustavan Maan elinkaarta, ja jokainen kuudesta poikkiviivasta oli suuri sukupuuttoaalto. Kymmenisen metriä pitkän kaaren lopussa oli pieni kirjoitus: ”Ihmisen aika alkaa”, ja noin senttimetriä myöhemmin teos loppui viimeiseen kuudenteen pystyviivaan, joka on ihmisen aikaansaannos. Se oli selkeä tapa osoittaa, kuinka nopeasti me ahkerat sapiensit olemme jättäneet oman pysyvän puumerkkimme lajien kirjoon maailmanhistorian mittakaavassa. 

Kun kirjoitan hakukenttään sanat ’pyyn metsä’ Google tarjoaa minulle sen sijaan pyyn metsästystä. Myönnän etten ole eläessäni uhrannut pyylle ajatuksiani muutamaa sananlaskua lukematta, eikä ilmeisesti moni muukaan sen vähenevästä kannasta päätellen. Siellä se kuitenkin on – hiljaisena ja huomaamattomana pirstaloituvan männikön motissa ihmetellen lähestyvien harvesterien ääniä. Näin lajit katoavat, se ei näytä kummoiselta, eikä viimeisen pyyn kuolema ole kohtalokas hetki, kuten vaikkapa Terminaattorin vajoaminen sulaan metalliin peukalo pystyssä. Vuodatan kyyneleitä T800:n puolesta, vaikka se on vain terästä ja satua, mutta pyy ei tee itsestään samanlaista numeroa, siksi se onkin selvinnyt tähän asti varvikossa hipsien. 

Ajattelen Suomea villien aarniometsien maana. Petri Ahlroth Suomen ympäristökeskuksesta kertoo kuitenkin, että vain kaksi prosenttia havuisista korvista, aapaisista aarnioista ja pihlajaisista pöheiköistä on niin kutsuttua kirveenkoskematonta metsää. Loput 98 % on siis tavalla tai toisella sukkelien sapiensien hyppysissä. Viipaloidessamme luontoa maanteiden ja taajamien avulla, metsäläisten elinpiirit ja geenialtaat käyvät yhä pienemmiksi, mikä asettaa populaatiot vaaraan, kuten Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan professori Juha Merilä toteaa. Kaikki eivät uskalla ylittää moottoriteitä yhtä rohkeasti kuin hirvet ja supikoirat. 

Kun käyskentelen kaupunkiympäristössäni, kohtaan oikeastaan aika vähän muita kuin ihmisiä. Kyyhkyn kujerrus kantautuu kerrostalon katolta, mäyräkoira on kävelyllä syystakkiin puettuna, pullea lokki nappaa leivänpalan sorsan nokan edestä ja hyvällä tuurilla orava jahtaa toista ympäri puunrunkoa. Lajien kirjoa ei silti edes huomaa kaipaavansa. Pyyn metsän ohjaaja ja käsikirjoittaja Suvi Sinervo tekee tärkeän huomion sanoessaan, että rikas lajikirjo tuntuu olevan siellä jossain, koska sen merkkejä on kaikkialla: satukirjoissa, tavaroissa, kielikuvissa, elokuvissa ja reppuun embrodeerattuna. Esimerkiksi tiikerien kuvia ja pehmoleluja löytyy lukematon määrä, mutta samalla oikeat hengittävät panthera tigrikset ovat menettäneet 93 prosenttia elinalueistaan.

Mitkä lajit säilyvät hengissä? Tätä ohjaa luonnonvalinnan ja poliittisen päätöksenteon ohella ihmisen mielenkiinto. Jääkarhu on kiinnostavampi kuin pyy. Sinivalas on vaikuttavampi kuin kääpiösinisilmä. Sinivalas on itse asiassa niin iso, että suurin maaeläin afrikannorsu on vain sinivalaan kiveksen kokoinen. Isorantahämähäkkiä söpömpi on kenties amurinleopardi, jonka kauneutta voi ihailla Korkeasaaren aitauksessa, jossa se välttelee sukupuuttoa ohi valuvan perhevirran tähyiltävänä. Kuten Big Brotherissa tai suurvaltojen presidenttipelissä, myös lajien säilymisessä viihdearvo on lopulta tärkeintä. Mikä on tarpeeksi kiinnostava eläin, jotta sen sukupuutto kannattaisi estää? Siinä voisi olla realityn paikka, äänestä pyy jatkoon! Miekkasampi, sinulla on minuutti aikaa poistua pallolta. 

Pyyn metsää kannattaa tiirailla jo senkin takia, että siinä esiintyvä Luonnontieteellisen museon Heidi Björklund on mestarillinen matkimaan lintujen viserrystä. Äänipöydässä oli mukavaa miksata hänen vislauksiaan, koska ne saivat aikaan hyrinää selkäpiissä. Kuuntele vaikka itse hömötiaisen haikeaa laulua. 

Aiheesta pääset lukemaan lisää journalistisen Planeetan rajat -toimiston sivuilta.

Kaipaako projektisi Tuomasta äänisuunnittelijaksi? Ota yhteyttä!

Liikkuvien tarinoiden matkassa

Anttoni Palm, 2020

Mikrofoni Artlab Studiossa

Keväällä 2020 suoritettiin etäopiskelun kansallinen ihmiskoe, kun koulut zoomasivat kertarysäyksellä opetussuunnitelmansa nettiin. Ilman tuhansien vuosien pohjatyötä koulutuksen pikainen uudelleenorganisointi olisi ollut huomattavasti kivuliaampaa. Anttoni Palm pohtii kirjoitussarjassaan verkkopedagogiikan tulevaisuutta.

Etäopetus ei ole mikään koronan ja internetin mukanaan tuoma ilmiö. Tieto on levinnyt luokkahuoneiden ulkopuolelle jo kauan ennen zoomeja ja moodlejakin. 

Yksi vanhimmista säilyneistä lääketieteellisistä teksteistä on Ebersin papyruskäärö vuodelta 1550 eaa. Yli satasivuinen käärö sisältää valtavan määrän rohdosreseptejä ja hoito-ohjeita, joista esimerkiksi loismatojen poistamiseen suositellut tekniikat ovat käytössä vielä nykyäänkin. Sairauksia aiheuttavien demonien karkoittamiseen tarkoitetut Käypä hoito -loitsut ovat sen sijaan ikääntyneet aavistuksen huonommin. 

Kuva: Wikimedia Commons

Heti perään kolme vuosituhatta myöhemmin kehitetyn Gutenbergin painokoneen voidaan perustellusti sanoa olleen ensimmäinen skaalautuva koulutusratkaisu. Äkkiä tietoa ja tarinoita pystyttiin levittämään moninkertaisella nopeudella ja murto-osalla kustannuksista. Kirjanpainotaidon sanotaan olleen yksi ihmiskunnan tärkeimmistä keksinnöistä, eikä syyttä.

Audiovisuaalinen etäopetus käynnistyi Suomessa puoli vuosituhatta myöhemmin vuonna 1934, jolloin Kouluradio käynnisti lähetyksensä syrjäisimpiinkin torppiin. Radio-opetuksella haluttiin kasvattaa nuorisosta henkisesti ryhdikästä, olivathan nuoret pilalla jo silloin. Radio-oppitunnit saivat kuvan rinnalleen vuonna 1963, kun Opetustelevisio alkoi puskea kansakoulun sivistystä eetteriin. 

90-luvulla koteihin ujuttautuneet modeemit puolestaan toivat mukanaan internetin, jonka tarjonta syrjäytti lineaarisen TV:n radion ja opetusohjelmat.

Verkko-opiskelu ei ollut pelkästään paikasta, vaan myös ajasta riippumatonta. Äkkiä kaikki ihmiskunnan tieto oli mahdollista saada lähes kaikkien ulottuville muutamalla napin painalluksella.

Koronakeväällä tehty digiloikka oli henkeäsalpaava ponnistus opettajilta. Katsoin vierestä ylpeydellä, miten suomalaisen koululaitoksen eteen ilmestyi pandemian muotoinen jäävuori, joka saatiin väistettyä viime hetkellä. Kaikki opetus vietiin verkkoon silmänräpäyksessä. Luokkahuoneet vaihtuivat opettajien makuuhuoneisiin ja pulpetit kotisohviin, mutta pakon sanelemana kiireessä syntynyt videoluentojen virta ei kuitenkaan edusta pedagogisen oivallustalouden terävintä kärkeä. Se on laivan muokkaamista lentokoneeksi avomerellä, jatkoa vuosisataiselle luokkahuoneisiin perustuvalle opetustraditiolle, jota yritetään sovittaa digitaaliseen maailmaan ilman mahdollisuutta pysähtyä ja pohtia vaihtoehtoja kaikessa rauhassa.

Opetus tulee vääjäämättä jäämään enenevissä määrin verkkoon saavutettavuuden, kustannussäästöjen ja käytännöllisyyden takia. Oppiminen ei ole tietenkään pelkkää teoreettisen tiedon ulkoa oppimista, vaan myös kohtaamisia, soveltamista, kokeilua, leikkimistä ja keskustelua. Näitä ei ole mielekästä toteuttaa ylhäisessä yksinäisyydessä kymmenneliöisen soluhuoneen nurkassa. Opettajia ja luennoitsijoita tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. 

On kuitenkin syytä pohtia mitä kaikkea voidaan viedä verkkoon ilman, että opetuksen laatu kärsii ja miten nämä teoriasisällöt olisi mielekästä muotoilla opiskelijaystävällisesti.

Nykyisenkaltaisessa tekstiin ja videoihin pohjautuvassa digioppimisessa ihminen istutetaan staattisesti ruudun äärelle. Homo sapiensin aivot ja oppimiskyky ovat sopeutuneet satojen tuhansien vuosien evoluution aikana metsästäjä-keräilijän liikkuvaan elämäntyyliin, jossa lähes koko valveillaoloaika on käytetty sieniä ja marjoja saalistaen. Liikkuminen ei ole pelkästään hyödyllistä oppimisen ja aivoterveyden kannalta, se on välttämätöntä. Aivomme tarvitsevat liikuntaa toimiakseen.

Mitä jos muotoilisimme opetuksen vastaamaan ihmisen biologisia tarpeita? Mitä jos yhdistämme oppimisen liikkumiseen?

Istun keskustakirjasto Oodin kahvilassa ja lähes kaikilla vierustovereillani on kuulokkeet. Toiset nauttivat musiikista, toiset katsovat videoita ja kolmannet pitävät niitä päässään ihan vaan vastameluominaisuuden takia. Olemme tottuneet kuulemaan ja kuuntelemaan. Tarinat ovat auttaneet ihmisiä jäsentämään tietoa leirinuotioiden ammoisista ajoista lähtien. On toki asioita, jotka aukeavat parhaimmin visuaalisen median kautta, mutta suurin osa kaikesta tiedosta on välitettävissä puheen avulla. Mitä jos biologian luento olisi käsikirjoitettu kuunneltavaksi metsäkävelyllä ja ravitsemusluento kuntosalilla? Ääni mahdollistaa aidosti aikaan, paikkaan ja tekemiseen sitomattoman opiskelun metsässä lenkkeilyn, harrastamisen, matkanteon ja selällään makaamisen muodossa. Pelkästään silmillä luettavaksi tarkoitettu oppimateriaali jättää ulkopuolelleen valtavan määrän näkövammaisia tai lukihäiriöisiä ihmisiä ja sitoo opiskelijan paikalleen.

Etäopiskelu ei ole uusi asia, sen todistavat tuhansien vuosien takaiset nuolenpääkirjoitukset ja hieroglyfit. Etäopiskelu on kuitenkin aina perustunut lukemiseen tai näkemiseen. Nyt, ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historian aikana, meidän on mahdollista välittää tietoa mukana kuljetettavien kuunneltavien tarinoiden muodossa.

Äänikirjojen, podcastien ja muun äänimedian suosio on kasvanut räjähdysmäisesti parin viime vuoden aikana. Tänä kesänä Artlab Studiosta tuli ulos kaksi ääntä varten suunniteltua tietokokonaisuutta; Suomen ensimmäinen äänisuunniteltu tietokirja sekä suoraan kuunneltavaan muotoon käsikirjoitettu vanhustyön Resident Assessment Instrument -verkkokurssi.

Skholen verkkosivut avaavat aihepiiriä lisää
Anttoni Palm

Anttoni Palm on tuotantoyhtiö Artlabin toimitusjohtaja, koulutusyritys Skholen tuotantosuunnittelija ja muusikko. Hänen tavoitteensa on ylisukupolvinen yhteiskunta, joka arvostaa luontoa, koulutusta ja ihmisten hyvinvointia.

Saat Anttoniin yhteyden tästä.

Artistikaari


Artistikaari on yhtyeitä ja artisteja varten luotu kokonaisuus, jonka alkaessa sekä tuotettava että tuottaja tietävät pääsevänsä hyviin käsiin.

Emme tyydy myymään pelkkiä seiniä ja mikrofoneja. Haluamme tarjota artisteillemme kokonaisvaltaisen tuen esituotannosta jälkituotantoon, pitäen kokonaisuuden tiiviisti Artlabin tuottajan hellässä ohjauksessa.

Haemme Artistikaareen yhtyeitä ja artisteja, jotka ymmärtävät taiteellisen tuottajan roolin levynteossa. Hyvä musiikkituottaja pitää levynteon kustannukset hallinnassa, kun studiossa ei tarvitse viettää tuhansia päämäärättömiä tunteja. Tuottaja auttaa hiomaan kappaleista löysät pois ja tarpeelliset sisään, aikatauluttaa ja suunnittelee äänityspäivät parhaan lopputuloksen aikaansaamiseksi sekä toimii bändin ulkojäsenenä albumin tuotannon ajan.

Artistikaareen kannattaa varata vähintään kuukausia aikaa. Etenkin esi- ja jälkituotantovaihe sisältävät äärimmäisen intensiivistä luovaa työtä. Kun tuotannon antaa muhia sopivasti, on teos relevantti vielä kymmenienkin vuosien päästä.

Studiosta voit lukea lisää täältä

Tuotannon vaiheet

Esituotantovaiheessa biisit demotetaan tuottajaa varten esimerkiksi Demotehtaassa. Tuottaja kuuntelee kappaleet, ehdottaa muutoksia tai ideoita yhtyeelle ja suunnittelee äänitysaikataulut. Ideoita joogataan puolin ja toisin, kunnes kaikilla on kappaleista selkeä näkemys. Vähän improvisointivaraa on tietysti aina hyvä jättää.

Äänitysvaihe on juuri sitä, miltä se kuulostaakin, eli raitaa narulle metritolkulla. Esituotannon ja äänitysten väliin on järkevää jättää tarpeeksi aikaa – joskus jopa kuukausia – jotta mahdolliset muutokset ehditään treenata kuntoon. Tuottaja toimii tässä vaiheessa projektin työnjohtajana. Esituotantovaihessa tapahtuvan tarkan suunnittelun ansiosta kaikki voivat keskittyä olennaiseen – taiteeseen.

Jälkituotannossa tehdään mahdollisia jälkiäänityksiä, orkestraatioita, stemmoja ja miksataan koko paketti kasaan. Artlabilla biisejä kommentoi aina myös toinen musiikkituottaja, jotta lopputulokselle saadaan monet korvat. Masterointi tehdään joko toisen äänivelhomme kanssa tai ulkopuolisessa pajassa.

Viestintävaiheessa tarvittaessa perehdytään Artistin mielenmaailmaan, musiikin syntyprosessiin ja universumin suuriin kysymyksiin. Fiilis ja viesti paketoidaan promopaketiksi. Kaikista Artistikaaren asiakkaista otetaan myös äänitysvaiheessa promokuvat artistin ja Artlabin käyttöön. Valmis paketti lähetetään promokuvineen ja -teksteineen alan ammattilaisille Artlabin avustuksella.


MITEN HAEN ARTISTIKAAREEN?

Mikäli koet, että projektisi sopisi artistikaareen, lähetä yhteystietosi sekä kuvaus musiikistasi yhteydenottolomakkeen kautta ja me olemme sinuun yhteydessä. Huomioithan, että tuottajamme valitsevat projektinsa sen mukaan, kokevatko he kykenevänsä antamaan juuri siihen projektiin tarvittavaa näkemystä.

Voit tutustua Villen, Jussin ja Tuomaksen ajatusmaailmaan surffaamalla blogissamme tai tulemalla paikan päälle juttelemaan. Vaihtoehtoisesti voit jättää tuottajavalinnan meille, koska tunnemme toistemme metkut ja vahvuusalueet läpikotaisin. Kävi miten kävi, olet joka tapauksessa lämpimissä, osaavissa ja ennen kaikkea helvetin mukavissa käsissä.

Tavoitat meidät tämän napin takaa

Arklab osa 2: Birger Kaipiaisen puhelin

Artlabia olo- ja paikoin myös leikki- ja makuuhuoneena käyttävän sekalaisen taiteilijalauman mukana kulkeutuvia koneita, soittimia ja taideteoksia löytyy mittava määrä Läbin nurkista. Arkistoistamme löytyy mm. lukuisten taiteilijoiden teoksia, muinaisia soittimia sekä Jussi “Pauno” Liukkosen rakentamia ääniprosessoreita. Välillä joku ymmärtää myös viedä roskat.

Arklab-juttusarja kerää näiden esineiden tarinat yhteen. Vaikka kertovan kynä saattaa joskus läbiläisittäin lähteä lentoon, pyrimme pitämään tekstit mahdollisimman totuudenmukaisina ja alkuperälleen uskollisina. Onhan kyseessä tärkeä osa Suomen kansallisperintöä.

John Ford canon: ‘‘When the truth becomes legend, print the legend.’’

Birger Kaipiaisen puhelin
Birger Kaipiaisen puhelin

Birger Johannes Kaipiainen oli Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä ja tunnetuimpia keramiikkataiteilijoita; hänen työnsä oli osa Suomen modernin taideteollisuuden maailmanvalloitusta.

Fantasiakuvastosta, tuonpuoleisesta ja alitajunnasta aiheitaan ammentanut Kaipiainen vierasti käyttötavaroiden ja astiastojen suunnittelua, mutta Arabian tehtaan johtajan pyynnöstä lopulta teki 1960-luvun lopulla syntyneen mouhevan hedelmä- ja kukkaornamentoidun Paratiisi-astiaston. Nykyään se on yksi suomalaisen muotoilun klassikoista. Mikään turha kaveri Kaipiainen ei suinkaan ollut: hän voitti muun muassa Montrealin maailmannäyttelyn Grand Prix’n. Yksi hänen valtavista reliefeistään on nähtävillä Stockmannin tavaratalon Mannerheimintien puoleisessa aulassa.

Kun Birger juhli, hän teki sen tyylillä. Vuonna 1972 järjestettiin legendaariset lettukestit Bökarsin kartanolla tulipunaisen kuun valossa. Juhlissa olleet Timo Sarpaneva ja Armi Ratia löysivät Kaipiaisen istumasta veneen kajuutan katolle nostetusta potkukelkasta. Siellä hän kökötti sätkä suussaan geishan vaatteisiin ja kukkaseppeleeseen sonnustautuneena.

Kaipiainen työhuoneellaan Arabian keramiikkatehtaalla
Kaipiainen työhuoneellaan Arabian keramiikkatehtaalla

Kaipiaisen työhuonetta koristi tunnetun suomalaisen keksijän Erkki Tuupovaaran rakentama puhelin, jonka läpi kulki vuosikymmenten saatossa valtava määrä suomalaista taidehistoriaa. Lokakuussa 1961 puhelin pirisi. Langan toisessä päässä oli tasavallan presidentti Urho Kekkonen, joka soitteli Havaijilta pyytääkseen neuvoa Noottikriisin ratkaisemiseksi. Birger ja Urkki turisivat aiheesta aikansa. Keskustelun sisältö ei ole tallentunut jälkipolville, mutta sen siivittämänä Kekkonen päätyi myöntämään Kaipiaiselle Pro Finlandia -mitalin vuonna 1963.

Heinäkuun 18. päivä 1988 Birgerin puhelin kuitenkin reistaili. Hän lähti työhuoneeltaan viedäkseen puhelimen Tuupovaaran Erkille huollettavaksi. Kaipiainen pääsi hädin tuskin Arabian tehtaan ovesta ulos ennen lyyhistymistään kadulle, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa. Kaipiaisen testamentin mukaisesti puhelin päätyi Artlabille. Taiteilijan viimeistä toivetta kunnioittaen Jussi Liukkonen kolvasi puhelimeen uudet liitännät, jotta se voisi saada uuden elämän Artlab Studion laulumikrofonina.

Jussi Liukkonen ja Birger Kaipiaisen puhelin
Jussi Liukkonen ja Birger Kaipiaisen puhelin

Kolibre-yhtye käytti Kaipiaisen puhelinta debyyttilevynsä äänityksissä ja lopputuloksen voi kuunnella täältä: