Liikkuvien tarinoiden matkassa

Anttoni Palm, 2020

Mikrofoni Artlab Studiossa

Keväällä 2020 suoritettiin etäopiskelun kansallinen ihmiskoe, kun koulut zoomasivat kertarysäyksellä opetussuunnitelmansa nettiin. Ilman tuhansien vuosien pohjatyötä koulutuksen pikainen uudelleenorganisointi olisi ollut huomattavasti kivuliaampaa. Anttoni Palm pohtii kirjoitussarjassaan verkkopedagogiikan tulevaisuutta.

Etäopetus ei ole mikään koronan ja internetin mukanaan tuoma ilmiö. Tieto on levinnyt luokkahuoneiden ulkopuolelle jo kauan ennen zoomeja ja moodlejakin. 

Yksi vanhimmista säilyneistä lääketieteellisistä teksteistä on Ebersin papyruskäärö vuodelta 1550 eaa. Yli satasivuinen käärö sisältää valtavan määrän rohdosreseptejä ja hoito-ohjeita, joista esimerkiksi loismatojen poistamiseen suositellut tekniikat ovat käytössä vielä nykyäänkin. Sairauksia aiheuttavien demonien karkoittamiseen tarkoitetut Käypä hoito -loitsut ovat sen sijaan ikääntyneet aavistuksen huonommin. 

Kuva: Wikimedia Commons

Heti perään kolme vuosituhatta myöhemmin kehitetyn Gutenbergin painokoneen voidaan perustellusti sanoa olleen ensimmäinen skaalautuva koulutusratkaisu. Äkkiä tietoa ja tarinoita pystyttiin levittämään moninkertaisella nopeudella ja murto-osalla kustannuksista. Kirjanpainotaidon sanotaan olleen yksi ihmiskunnan tärkeimmistä keksinnöistä, eikä syyttä.

Audiovisuaalinen etäopetus käynnistyi Suomessa puoli vuosituhatta myöhemmin vuonna 1934, jolloin Kouluradio käynnisti lähetyksensä syrjäisimpiinkin torppiin. Radio-opetuksella haluttiin kasvattaa nuorisosta henkisesti ryhdikästä, olivathan nuoret pilalla jo silloin. Radio-oppitunnit saivat kuvan rinnalleen vuonna 1963, kun Opetustelevisio alkoi puskea kansakoulun sivistystä eetteriin. 

90-luvulla koteihin ujuttautuneet modeemit puolestaan toivat mukanaan internetin, jonka tarjonta syrjäytti lineaarisen TV:n radion ja opetusohjelmat.

Verkko-opiskelu ei ollut pelkästään paikasta, vaan myös ajasta riippumatonta. Äkkiä kaikki ihmiskunnan tieto oli mahdollista saada lähes kaikkien ulottuville muutamalla napin painalluksella.

Koronakeväällä tehty digiloikka oli henkeäsalpaava ponnistus opettajilta. Katsoin vierestä ylpeydellä, miten suomalaisen koululaitoksen eteen ilmestyi pandemian muotoinen jäävuori, joka saatiin väistettyä viime hetkellä. Kaikki opetus vietiin verkkoon silmänräpäyksessä. Luokkahuoneet vaihtuivat opettajien makuuhuoneisiin ja pulpetit kotisohviin, mutta pakon sanelemana kiireessä syntynyt videoluentojen virta ei kuitenkaan edusta pedagogisen oivallustalouden terävintä kärkeä. Se on laivan muokkaamista lentokoneeksi avomerellä, jatkoa vuosisataiselle luokkahuoneisiin perustuvalle opetustraditiolle, jota yritetään sovittaa digitaaliseen maailmaan ilman mahdollisuutta pysähtyä ja pohtia vaihtoehtoja kaikessa rauhassa.

Opetus tulee vääjäämättä jäämään enenevissä määrin verkkoon saavutettavuuden, kustannussäästöjen ja käytännöllisyyden takia. Oppiminen ei ole tietenkään pelkkää teoreettisen tiedon ulkoa oppimista, vaan myös kohtaamisia, soveltamista, kokeilua, leikkimistä ja keskustelua. Näitä ei ole mielekästä toteuttaa ylhäisessä yksinäisyydessä kymmenneliöisen soluhuoneen nurkassa. Opettajia ja luennoitsijoita tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. 

On kuitenkin syytä pohtia mitä kaikkea voidaan viedä verkkoon ilman, että opetuksen laatu kärsii ja miten nämä teoriasisällöt olisi mielekästä muotoilla opiskelijaystävällisesti.

Nykyisenkaltaisessa tekstiin ja videoihin pohjautuvassa digioppimisessa ihminen istutetaan staattisesti ruudun äärelle. Homo sapiensin aivot ja oppimiskyky ovat sopeutuneet satojen tuhansien vuosien evoluution aikana metsästäjä-keräilijän liikkuvaan elämäntyyliin, jossa lähes koko valveillaoloaika on käytetty sieniä ja marjoja saalistaen. Liikkuminen ei ole pelkästään hyödyllistä oppimisen ja aivoterveyden kannalta, se on välttämätöntä. Aivomme tarvitsevat liikuntaa toimiakseen.

Mitä jos muotoilisimme opetuksen vastaamaan ihmisen biologisia tarpeita? Mitä jos yhdistämme oppimisen liikkumiseen?

Istun keskustakirjasto Oodin kahvilassa ja lähes kaikilla vierustovereillani on kuulokkeet. Toiset nauttivat musiikista, toiset katsovat videoita ja kolmannet pitävät niitä päässään ihan vaan vastameluominaisuuden takia. Olemme tottuneet kuulemaan ja kuuntelemaan. Tarinat ovat auttaneet ihmisiä jäsentämään tietoa leirinuotioiden ammoisista ajoista lähtien. On toki asioita, jotka aukeavat parhaimmin visuaalisen median kautta, mutta suurin osa kaikesta tiedosta on välitettävissä puheen avulla. Mitä jos biologian luento olisi käsikirjoitettu kuunneltavaksi metsäkävelyllä ja ravitsemusluento kuntosalilla? Ääni mahdollistaa aidosti aikaan, paikkaan ja tekemiseen sitomattoman opiskelun metsässä lenkkeilyn, harrastamisen, matkanteon ja selällään makaamisen muodossa. Pelkästään silmillä luettavaksi tarkoitettu oppimateriaali jättää ulkopuolelleen valtavan määrän näkövammaisia tai lukihäiriöisiä ihmisiä ja sitoo opiskelijan paikalleen.

Etäopiskelu ei ole uusi asia, sen todistavat tuhansien vuosien takaiset nuolenpääkirjoitukset ja hieroglyfit. Etäopiskelu on kuitenkin aina perustunut lukemiseen tai näkemiseen. Nyt, ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historian aikana, meidän on mahdollista välittää tietoa mukana kuljetettavien kuunneltavien tarinoiden muodossa.

Äänikirjojen, podcastien ja muun äänimedian suosio on kasvanut räjähdysmäisesti parin viime vuoden aikana. Tänä kesänä Artlab Studiosta tuli ulos kaksi ääntä varten suunniteltua tietokokonaisuutta; Suomen ensimmäinen äänisuunniteltu tietokirja sekä suoraan kuunneltavaan muotoon käsikirjoitettu vanhustyön Resident Assessment Instrument -verkkokurssi.

Skholen verkkosivut avaavat aihepiiriä lisää
Anttoni Palm

Anttoni Palm on tuotantoyhtiö Artlabin toimitusjohtaja, koulutusyritys Skholen tuotantosuunnittelija ja muusikko. Hänen tavoitteensa on ylisukupolvinen yhteiskunta, joka arvostaa luontoa, koulutusta ja ihmisten hyvinvointia.

Saat Anttoniin yhteyden tästä.

Miten podcasteja tehdään?

Taiteellinen podcast-tuotanto – vapaasti laiduntava teos, osa 2

Tässä blogisarjan osassa tutustumme Naisen kosto -podcastin esimerkin kautta siihen, miten podcasteja tehdään Artlabilla. Millaiset ajatukset inspiroivat tekemistämme? Miten työryhmä toimii parhaimmillaan ja millaisen filosofian pohjalta äänidraaman työtavat muodostuvat?

Kiinnostaako aihe? Podcast-sivumme löydät täältä.

Naisen koston äänitykset jalkautuneena Helsingin yliopiston kirjastoon.
Naisen koston äänitykset jalkautuneena Helsingin yliopiston kirjastoon

Podcastin tekemiseen vaadittava välineistö ja osaaminen riippuvat siitä, millaista sisältöä ja genretyyppiä ollaan toteuttamassa. Puheohjelman tuotannossa voi riittää, että juontaja painaa nauhurin punaista nappia, kun taas äänidraamaa sisältävä sarja saattaa vaatia monikymmenhenkisen tekijäryhmän taustalleen.

Podcastien universumissa tekotapoja on yhtä monia kuin tekijöitä tai podcasteja. Naisen kosto -podcastsarja on Artlabin ja Aapa Productionsin yhteistuotanto, joka yhdistelee vaikutteita eri genreistä, formaateista ja äänellisen ilmaisun tavoista. Ohjaaja Suvi Tuuli Katajan luotsaaman sarjan ennakkoluulottomuus ja kokeilunhaluisuus eivät rajoitu pelkkään sisältöön tai lopputulokseen. “Tuntui tärkeältä puhaltaa pölyt pois perinteisten tuotantoprosessien ja työryhmämallien tomuisista holveista ja pohtia ohjaajan vastuu uudella tavalla”, Suvi Tuuli sanoo.

Työryhmän taikaa

Artlabin seinien sisältä löytyy osaajia joka lähtöön. Ilmaisussa ja sisällöntuotannossa on helppoa mennä pitkälle, kun kaikki eri alueiden asiantuntijat löytyvät saman katon alta. Tämä mahdollistaa myös vauhdikkaan reagoimisen teoksen eri osien vastuuhenkilöiden välillä teoksen eri työvaiheissa.

“Tämmöinen synergia on tosi suuri etu. Reagoiminen on tosi nopeaa ja tekeminen hyvin luovaa ja intuitiivista. Naisen kostoa tehdessä on tuntunut ylelliseltä, että voidaan vaikka heittää säveltäjälle toiveita ja sieltä tulee samana iltana joku ehdotus, joka on parempi kuin mitä oltaisiin voitu kuvitella”, kuvailee Naisen koston äänisuunnittelija, Tuomas Skopa.

Työtapojen filosofiaa

On helppo ajatella, että “mitä tehdään?” ja “miten tehdään?” ovat työprosessissa lineaarisesti toisiaan seuraavia kysymyksiä. Vaikutussuhde tekemisen tavan ja lopputuloksen suhteen on kuitenkin vastavuoroinen. Naisen koston käsikirjoittanut parivaljakko, Aapa Productionsin Elli Salo ja Suvi Tuuli Kataja, ovat lukuisten yhteisten projektien ohessa ehtineet miettiä podcasteihin liittyvää luovaa prosessia.

“Konkreettisten työtapojen pohtiminen on tärkeää, koska siinä ei ole kyse pelkästään työjärjestyksestä, vaan työtavat heijastuvat lopputulokseen laadullisena ominaisuutena. Naisen kosto -sarjassa on osia, jotka on kirjoitettu tosi nopeasti, ja se myös heijastuu lopputuloksen nopeatempoisuudessa. Nopeasti tekemistä ei voi yleistää itseisarvoksi, mutta tässä tyylissä ja nimenomaisessa podcastissa – ja dynamiikassa mitä meillä on – se voi palvella päämäärää”, Elli hahmottelee.

Elli ja Suvi Tuuli työskentelevät tiiviinä tiiminä, jossa toinen ottaa työn alla kulloinkin olevasta teoksesta päävastuun. Osa työvaiheista on jaettuja. Se, että parista toinen ei ole kaikissa työvaiheissa mukana, on tietoinen valinta, joka säilyttää tuoreen näkökulman materiaaliin.

Teos keskiössä

Tuomaksen mukaan ohjaajan roolia oli Naisen kostossa hämärrytetty perinteisiin työryhmämalleihin verrattuna. Osittain tästä syystä tekoprosessi oli poikkeuksellisen epähierarkinen ja demokraattinen. 

“Mun vastuu on ollut kannatella, analysoida ja leipoa kokonaisuutta koko ajan, jotta muut voi keskittyä vapaasti tekemään omaa osuuttaan. Ohjaaja on lopulta se, joka mahdollistaa, että teos on muidenkin kosketeltavissa”, Suvi Tuuli kuvailee ohjaajan asemaa työmallissa, jossa ohjaajan sijaan teos on keskiössä.

Työryhmä ohjaaja Suvi Tuulin ohjauksessa metsän keskellä.

Parhaassa tapauksessa vapaasti laiduntanut teos kulkeutuu mielikuvituksellisemmille poluille kuin sen tekijät olisivat osanneet itsekään arvata. On kuitenkin tärkeää pitää huolta, ettei päädytä liiallisiin kompromisseihin, jotka latistavat lopputuloksen. 

Naisen kostossa perinteisten roolien rajoja myös ylitettiin monella tavalla. Äänisuunnittelija Skopa näytteli sarjassa toista pääroolia ja nauhoituspäivien keskellä tuottaja asetteli mikkejä paikoilleen, ohjaaja hyppäsi näyttelijäksi ja äänisuunnittelija ohjaajaksi.

Hauskaa, mutta ei pelkän hauskan vuoksi

Ellin ja Suvi Tuulin metodeihin kuuluu hauskanpito. Metodiin täytyy sisältyy myös kriittinen arvio siitä, avautuuko esimerkiksi äänityksissä syntynyt vitsi kuulijalle. Jos tekijöillä on hauskaa, se on kuitenkin usein merkki siitä, että prosessi on oikeilla jäljillä. Naisen koston toteutuksessa tekemisestä pääsi nauttimaan säveltäjä Jussi Liukkonen.

“Koston kohdalla mä olin tosi varma siitä, mitä haluan tehdä. Lähdin siinä tosi itsekkäistä lähtökohdista, että halusin soittaa rumpuja. Päätin, että pistetään perkele setti pystyyn ja soitetaan. Tekemisen kuuluu tuntua hyvältä – jos tulee idea ja intuitio siitä, mitä haluaa tehdä, niin sitä kannattaa seurata”, säveltäjä Jussi kuvailee.

Jussi pitämässä hauskaa rumpusetin takana

Uusia podcast-sisältöjä syntyy lähes päivittäin. Hyppääköhän kaupallinen puoli vuonna 2021 äänikerronnan syvään päätyyn?

Saat yhteyden podcast-tiimiimme tästä